Uhkapeli prosessipäihteenä ja rituaaliriippuvuutena

Olen huono lukemaan muotikirjoja tai elämäntapaoppaita. En koskaan oikein
ymmärtänyt Harry Potter -villitystä, enkä juokse ostamaan viimeistä huutoa olevaa
kotimaista tai ulkomaista romaania. En kuitenkaan ole sokea enkä kuuro sille, mitä
on julkaistu ja mistä puhutaan. Niinpä päätin lukea Tommy Hellstenin kirjan
"Virtahepo olohuoneessa" (2012, Kirjapaja), jota mainostetaan "menestysteokseksi
ja elämäntaitokirjallisuuden klassikoksi".

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1991. Hämmästyksekseni Hellsten
kirjoittaa pelihimosta ja uhkapelistä. Hän rinnastaa pelihimon seksiriippuvuuteen,
koska ne ovat hänen mukaansa "tyypillisiä prosessipäihteitä". Toisin sanoen
kummassakin on kyse "tietyn tapahtumasarjan rituaalinomaisesta toistamisesta".
Päihteinä Hellsten pitää alkoholin ohella huumeita, kahvia, nikotiinia ja
mielialalääkkeitä. Päihde vaikuttaa tunne-elämään ja säätelee sitä.

Kirjailija kuvaa kokemustaan rahapelaamisesta Tampereen rautatieasemalla
seuraavasti. Vanhemmat naiset pelasivat pitkää rahapeliautomaatteja
seuraten samalla toistensa pelaamista. Hellsten muistelee sitten Suomeen
tullutta bingovillitystä, joka levisi eläkeläisten keskuuteen, ja miettii samalla,
mitä kasinoiden avaaminen tulee merkitsemään.

Rahapelikentällä Hellstenin määritelmä pelihimosta on kovin
vanhanaikainen, mutta samalla armollisen ajankohtainen. Ongelmapelaamisen käsite
on vakiintunut yleiseen keskusteluun ja syrjäyttänyt peliriippuvuuden,
jota käytetään enää harvemmin. Uhkapelejäkin on enää
kasinolla. Rahapelin vertaaminen päihdyttävään aineeseen onkin jo
nykyaikaista. Uusinta uuttahan on niputtaa rahapelaaminen
päihteisiin ja etsiä yhteistä ennalta ehkäisevää rintamaa niiden suhteen.
Addiktio kuin addiktio?

Rituaaliriippuvuus on kieltämättä hienolta kuulostava käsite, mutta
prosessipäihde avautuu hieman hitaammin. Ongelmapelaamisen
synnyssä on kieltämättä kyse prosessista, jonka yksilö käy läpi.
Toki rahapelaamisen voi myös ymmärtää prosessina ja sillä
on varmasti ajoittain päihdyttävä ja huumaava vaikutus ihmiseen.
Pidän silti enemmän rituaalin ajatuksesta, koska se sisältää rahapelaamisen
aktin, fyysisen ja sosiaalisen ympäristön sekä yksilön toimijuuden.

Hellsten tiedosti rahapelien vetovoiman jo ennen kuin Suomessa
julkaistiin ensimmäinen tutkimus ongelmapelaajista. Kirja
tarvitsisi kuitenkin päivitystä, sillä rahapelaaminen on kovasti
muuttunut Suomessa sitten 1990-luvun. Tuolloin ensimmäinen kasino
avattiin, laman aikana rahapelaaminen ei vähentynyt, maahan
syntyi yhä enemmän pelisaleja ja Veikkaus valloitti internetin.
Loppu on historiaa: Fintoto meni verkkoon, pokerihuuma levisi
länsimaihin, RAY avasi nettikasinon, ulkomaiset rahapeliyhtiöt
eivät enää voineet markkinoida pelejään Suomessa, EU-maiden
rahahuolet rantautuivat Suomeen ja silti uutta kasinoa
ollaan perustamassa Venäjän rajalle. Tampereen
mummot näyttävät marginaali-ilmiöltä nyky-Suomessa, jossa
kuka tahansa maassa asuva tai vieraileva osaa löytää tiensä
rahapelien luo.

Rahapelaamisen arkipäiväistyminen ei ole poistanut
sille ominaista vetovoimaa eikä siihen liittyvää intohimoa.
Niin kauan kuin rahapelit ovat arkea, ne säilyvät prosesseina
ja ne tuottavat rituaaleja. Toivotaan, että rahapelaamisesta ei tule
virtahepoa suomalaiseen yhteiskuntaan, joka on symbolisesta
eläimestään riippuvainen, mutta jonka ongelmallisuudelta suljetaan
silmät.