Mitä kirkko voisi tehdä ongelmapelaajien hyväksi?

Sain kutsun Leppävaaran kirkolle puhumaan ongelmapelaamisesta ja
peliriippuvuudesta. Päätin keskittyä ongelmapelaamisen piirteisiin,
peliriippuvuuden diagnoosiin, nuoriin ja ikääntyneisiin sekä internetissä
pelaamiseen. Sain hyvän ja sydämellisen vastaanoton seurakunnan
työntekijöiltä ja jäseniltä. Keskustelua riitti! Tapasin myös ensimmäisen
kerran kokemusasiantuntijan, jolla oli ollut niin alkoholi- kuin peliriippuvuus.
Kiitos Sepolle rohkeudesta kertoa asioista suoraan ja kaunistelematta!

Rahapelitutkimuksessa kirkko tulee mainituksi siinä vaiheessa, kun
tarkastellaan ongelmapelaajan velkaantumista. Ongelmapelaaja
hakee apua diakoniatyöntekijöiltä, kun vuokrarahat ovat menneet
pelaamiseen tai velkaa on niin paljon, etteivät rahat riitä edes elämiseen.
Tähän mennessä en ole vielä törmännyt yhteenkään
tarinaan tai viestiin, jossa ongelmapelaaja olisi löytänyt avun
esimerkiksi papilta.

Lukemattomien vaihtoehtojen aikakaudella moderni yksilö
saattaa hämmentyä. Mikä on oikea vaihtoehto, kun hyllyt,
nettisivustot ja lehdet pursuavat oma-apuoppaita, terapiatarjouksia
ja lumeravintolisiä? Yhdelle sopii ruokaremontti, toiselle
elämäntapakoulutus, kolmannelle luontoäidin helma.
Lisätään tähän vielä suomalainen yksin pärjäämisen eetos,
YT-neuvottelut ja aviokriisi. Jos aikuisen on vaikea
pärjätä postmodernissa yhteiskunnallisessa viidakossa,
miten käy nuorten?

Miten olisi kuuntelu ja keskustelu? Kirkko tekee nuorisotyötä,
mutta myös yhteiskunnallista työtä muun muassa pitäen
huolta yhteiskunnan köyhimmistä. Ehkä kirkko tulisi
läheisemmäksi modernille yksilölle, jos hän saisi astua
sisään ja tulla kuulluksi. Nuoret osaavat keskustella
ja tuoda julki omia mielipiteitään, vaikka moni heistä
turhan usein verhoutuukin "mitä mä siitä hyödyn" -tyyliin.

Kirkon työntekijöiden ei tarvitse osata kaikkea
riippuvuuksista. Apua löytyy ongelmapelaajien
auttavasta puhelimesta ja erilaisista avohoitopaikoista.
Tärkeintä olisi, että jossain olisi edes yksi matalan kynnyksen
paikka, jonne saisi tulla häpeästä huolimatta, jos paikkakunnalla
ei ole vertaistukiryhmää tai muuta tukipaikkaa. Uskon
ei tulisi olla kynnyskysymys, eikä kirkon tarvitsisi
tehdä sosiaalityötä. Kirkolla voisi silti olla annettavaa
niille, jotka eivät osaa lopettaa rahapelaamistaan
tai jäävät yksin ongelmapelaamisensa takia. Toivossa
on parempi elää kuin yksin täysin hukassa.

Suomen evl.lut.kirkon tarjoama keskusteluapu
(auttava puhelin, chat, palveleva netti ja tekstariapu):
http://evl.fi/EVLfi.nsf/documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?openDocument&yp=y&lang=FI

Johan on pelimarkkinat!

Huomasin juuri, että MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa käsiteltiin
Kolikkopelit.comin toimintaan ja markkinointia. Ohjelmassa
haastateltiin muun muassa arpajaishallintopäällikkö Jouni Laihoa
ja pokeriammattilainen Aki Pyysingiä.

Pientä jännitystä käsittelyyn toi se, että Kolikkopelit.comin
päämaja sijoitettiin Costa Ricaan ja edelleen kytköksiä
löytyi Maltalta. Suomikin oli vahvasti mukana, sillä
palvelu oli suomenkielinen ja postia lähetettiin Kolikkopelit.comin
nimissä Suomesta. Silti ketään suomalaista ei saatu
langan päähän kertomaan rahapelitoiminnasta.

Sen sijaan bonuspelaajille annettiin puheenvuoro.
Voittoja ei saatu kotiutettua, pelaajaa epäiltiin rahanpesusta
tai voitto mitätöitiin. Riitaa sai haastaa, mutta vain costaricalaisessa
tuomioistuimessa. Se niistä ystäväbonuksista.

Ohjelmassa todettiin maailmassa olevan jo noin 70
suomenkielistä nettikasinosivustoa. Erilaiset rahapelitoimijat
ovat siis huomanneet, että suomalaiset ovat pelaajakansaa.
Niin kauan kuin RAY:lla ei ollut nettikasinoa,
kansallisille rahapelimarkkinoille saattoi astella vapaasti.
Nyt asiat ovat toisin, sillä kaikki kotimaiset monopoliyhtiöt
ovat internetissä.

Mitä ulkomailla toimivien rahapeliyhtiöiden kanssa tulisi
toimia? Ne eivät saa operoida eivätkä markkinoida
toimintaansa ja tuotteitaan Suomessa. Silti suomalaiset
saavat pelata kyseisten rahapeliyhtiöiden sivustoilla
milloin ja missä vain. Suomessa on suhtauduttu eri
tavoin tähän vapauteen: yhtäältä internetin rahapelitoimintaa
on pidetty sähköisenä palveluna, toisaalta häviäjille
on vaadittu oikeutta saada menetetyt rahansa takaisin. Silti
jossittelulla ei päästä mihinkään, sillä Suomea
sitovat EU-tason lainsäädäntö ja ennakkoratkaisut.

Vastaako tarjonta kysyntään? Uskoisin, että kaikki
rahapeliyhtiöt etsivät aina uusia markkinarakoja,
uusia pelimuotoja ja uusia asiakasryhmiä. Bonukset
nähtävästi lisäävät kysyntää ja saavat noviisitkin
innokkaasti pelaamaan. Bonuksilla
pelaaminen voi olla harhaanjohtavaa siksi, että
pelaaja luulee pelaavansa omalla panoksellaan.
Bonuspelaajia näytti olevan Loutrakin kasinokin
täynnä, kun kollegani valittivat, ettei omia voittoja
saanut ulos ennen kotimatkaa.

Tietääkö suomalainen kuluttajapelaaja rahapelaamisen
riskeistä? 45 minuuttia -ohjelman mukaan erityisesti
se 'pienelle präntillä' kirjoitettu teksti olisi pitänyt
opiskella hyvinkin tarkasti. Vastuullinen rahapelitoimija
informoi asiakastaan rahapelaamisen riskeistä ja
vastuullinen pelaaja sisäistää informaation riskeistä.
Hän pelaa rahasta tiedostaen voivansa hävitä.
Bonuspelaaminen näyttää syrjäyttäneen ilmaiset
pelit, joiden avulla saattoi kokeilla taitojaan
vaikkapa pokerinpelaajana. Ehkä ilmainen peli
onkin tylsempi vaihtoehto kuin bonuspeli,
jossa oikeasti voi voittaa jotain, vaikkei itse
panostaisi senttiäkään. Tai sitten ne voitot viedään.

Ehkä kyse on loppujen lopuksi tästä ajasta ja sen
hengestä. Kun palvelut ajetaan alas, verotusta kiristetään,
terapiaa ei suoda kaikille jonottajille, mikä jäljelle
jäävä on edelleen käypää valuttaa? Raha tietenkin.
Asiassa ei ole mitään salaperäistä. Downshiftaamisesta
huolimatta rahalla saa ja rahalla pääsee.
Jokin on silti hullusti, jos elämässä ei olisi
muuta kuin rahapelit. Ja tässä en ajattele
pokeriammattilaisia.

Saa nähdä, minkälaiseksi keskustelu muuttuu
joulukuun seminaariin mennessä. Tavataan
Biomedicumissa, tervetuloa!


45 minuuttia - Salaperäistä uhkapeliä netissä (17.10.2012):
http://www.katsomo.fi/?progId=147490&itemId=56678

Uhkapeli prosessipäihteenä ja rituaaliriippuvuutena

Olen huono lukemaan muotikirjoja tai elämäntapaoppaita. En koskaan oikein
ymmärtänyt Harry Potter -villitystä, enkä juokse ostamaan viimeistä huutoa olevaa
kotimaista tai ulkomaista romaania. En kuitenkaan ole sokea enkä kuuro sille, mitä
on julkaistu ja mistä puhutaan. Niinpä päätin lukea Tommy Hellstenin kirjan
"Virtahepo olohuoneessa" (2012, Kirjapaja), jota mainostetaan "menestysteokseksi
ja elämäntaitokirjallisuuden klassikoksi".

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1991. Hämmästyksekseni Hellsten
kirjoittaa pelihimosta ja uhkapelistä. Hän rinnastaa pelihimon seksiriippuvuuteen,
koska ne ovat hänen mukaansa "tyypillisiä prosessipäihteitä". Toisin sanoen
kummassakin on kyse "tietyn tapahtumasarjan rituaalinomaisesta toistamisesta".
Päihteinä Hellsten pitää alkoholin ohella huumeita, kahvia, nikotiinia ja
mielialalääkkeitä. Päihde vaikuttaa tunne-elämään ja säätelee sitä.

Kirjailija kuvaa kokemustaan rahapelaamisesta Tampereen rautatieasemalla
seuraavasti. Vanhemmat naiset pelasivat pitkää rahapeliautomaatteja
seuraten samalla toistensa pelaamista. Hellsten muistelee sitten Suomeen
tullutta bingovillitystä, joka levisi eläkeläisten keskuuteen, ja miettii samalla,
mitä kasinoiden avaaminen tulee merkitsemään.

Rahapelikentällä Hellstenin määritelmä pelihimosta on kovin
vanhanaikainen, mutta samalla armollisen ajankohtainen. Ongelmapelaamisen käsite
on vakiintunut yleiseen keskusteluun ja syrjäyttänyt peliriippuvuuden,
jota käytetään enää harvemmin. Uhkapelejäkin on enää
kasinolla. Rahapelin vertaaminen päihdyttävään aineeseen onkin jo
nykyaikaista. Uusinta uuttahan on niputtaa rahapelaaminen
päihteisiin ja etsiä yhteistä ennalta ehkäisevää rintamaa niiden suhteen.
Addiktio kuin addiktio?

Rituaaliriippuvuus on kieltämättä hienolta kuulostava käsite, mutta
prosessipäihde avautuu hieman hitaammin. Ongelmapelaamisen
synnyssä on kieltämättä kyse prosessista, jonka yksilö käy läpi.
Toki rahapelaamisen voi myös ymmärtää prosessina ja sillä
on varmasti ajoittain päihdyttävä ja huumaava vaikutus ihmiseen.
Pidän silti enemmän rituaalin ajatuksesta, koska se sisältää rahapelaamisen
aktin, fyysisen ja sosiaalisen ympäristön sekä yksilön toimijuuden.

Hellsten tiedosti rahapelien vetovoiman jo ennen kuin Suomessa
julkaistiin ensimmäinen tutkimus ongelmapelaajista. Kirja
tarvitsisi kuitenkin päivitystä, sillä rahapelaaminen on kovasti
muuttunut Suomessa sitten 1990-luvun. Tuolloin ensimmäinen kasino
avattiin, laman aikana rahapelaaminen ei vähentynyt, maahan
syntyi yhä enemmän pelisaleja ja Veikkaus valloitti internetin.
Loppu on historiaa: Fintoto meni verkkoon, pokerihuuma levisi
länsimaihin, RAY avasi nettikasinon, ulkomaiset rahapeliyhtiöt
eivät enää voineet markkinoida pelejään Suomessa, EU-maiden
rahahuolet rantautuivat Suomeen ja silti uutta kasinoa
ollaan perustamassa Venäjän rajalle. Tampereen
mummot näyttävät marginaali-ilmiöltä nyky-Suomessa, jossa
kuka tahansa maassa asuva tai vieraileva osaa löytää tiensä
rahapelien luo.

Rahapelaamisen arkipäiväistyminen ei ole poistanut
sille ominaista vetovoimaa eikä siihen liittyvää intohimoa.
Niin kauan kuin rahapelit ovat arkea, ne säilyvät prosesseina
ja ne tuottavat rituaaleja. Toivotaan, että rahapelaamisesta ei tule
virtahepoa suomalaiseen yhteiskuntaan, joka on symbolisesta
eläimestään riippuvainen, mutta jonka ongelmallisuudelta suljetaan
silmät.