Suomalaisten rahapelitutkijoiden näyttää olevan vaikeaa löytää yhteistä säveltä.
Aina mukana on säröääniä, jotka viittaavat tutkimuskentän kahtiajakoon.
Ongelmapelaamista on tutkittu aivan tarpeeksi - niin maailmalla kuin Suomessakin.
Kuka tahansa, jolle kertoo tekevänsä rahapelitutkimusta, osaa muistella nähneensä
mummot pelaamassa marketeissa. Mielikuva on selkeä ja melkeinpä vakio.
Eläkeläisten pelaaminen kauhistuttaa, mutta samalla osataan epäillä mielikuvan
todenmukaisuutta.
Eikö ongelmapelaamisen tutkiminen ala rahapelaamisen ilmiöstä? Rahapelaaminen
on osa suomalaisten arkea, sillä rahapelejä on tarjolla niin arkisissa ja
julkisissa tiloissa kuin niille varatuissa erityisissä liiketiloissa. Rahapelaamista
mainostetaan siten, että se tulee kansalaisten tietoisuuteen. Nyt kun rahapelaaminen
on kielletty alaikäisiltä, tarvitaan kulttuurinen muutos, jotta Suomessa ymmärretään,
etteivät rahapelit olekaan enää koko perheen huvia.
Rahapelitutkimuksen rahoitus on toki jakautunut niin, että eri tahot rahoittavat
rahapelaamisen tutkimista ja toiset ongelmapelaamisen tutkimista.
Tutkimusrahoituksen eriytymisen ei pitäisi estää eri näkökulmia
ja tieteenaloja edustavien tutkijoiden ja opinnäytetyöntekijöiden
kokoontumista yhteen eri tieteellisillä foorumeilla. Eikö
tieteen tekemisen pitäisi olla etusijalla, eikä rahoittajan edustaminen? Rahan tulisi
olla tutkimuskohde, ei tutkijoita erottava tekijä.
