Vietin tämän viikon Pariisissa, missä osallistuin Gilbert Durandin juhlaseminaariin
ja jokavuotiseen Les Journées du CeaQ -konferenssiin. Juhlaseminaari oli täynnä
puheenvuoroja viime vuonna kuolleen ranskalaisen filosofin urasta, ajatuksista ja
opetuksista. Michel Maffesolin oppilaat ja kollegat yhteenkeräävä konferenssi
käsitteli taas kerran hyvinkin erilaisia aiheita - muun muassa kulttuuria, politiikkaa,
seksuaalisuutta, alakulttuureita ja pelaamista. Olin erityisen iloinen siitä, että
pelaaminen sai oman sessionsa.
Session aloitti nuori väitöskirjantekijä puhumalla pokerista ja sen suhteesta
arkeen ja todellisuuteen. Esitelmä oli sekoitus jatko-opiskelijan omia kokemuksia
pelaajana ja todellisuuden filosofisia määritelmiä. Ensimmäinen väite
Texas Hold'Emista oli se, että pelatessa nerous kohtaa hölmöilyn. Toinen väite
oli, että elikeinonsa ansaitseminen pokeria pelaamalla on taloudellinen ja
älyllinen illuusio. Kolmas väite oli, että pokeri on kohtaloa viettelevä peli.
Neljännen väitteen mukaan pokeri on elämän metafora.
Myöhemmin juteltuani väitöskirjantekijän kanssa tulin siihen tulokseen,
että kyseessä on taas kerran omaelämäkerrallinen opinnäytetyö. Omat
kokemukset liittyvät niin kiinteästi tutkimuksen tekoon, että niiden välinen
raja on hyvin häilyvä ja melkein olematon. Mitään aineistoa ei ollut, ehkä
jotain osallistuvaa havainnointia internetin pelipöydissä. Sain kuulla
toistuvan tarinan nuoruudesta, opiskelijaelämästä ja palkkatyöstä
opintojen ohessa. Puoliammattilaisuudesta ei tullut mitään, koska
tuhansien dollarien voitot hupenivat satojen eurojen voitoiksi. Kerran
pelikassaan menivät vuokrarahat. Tilttaaminen on taas hieno kokemus,
koska raivon partaalla saattaa lopulta voittaa enemmän kuin on panostanut.
Toinen esitelmä peleistä käsitteli verkkopelejä sekä niiden suunnittelua
ja käyttöä. Videopeli esiteltiin kulttuuriseksi tuotteeksi ja innovaatiot
tapahtuivat pelatessa. Silti pelaamisen vapaus on illuusio. Esitelmä oli
paljon tieteellisempi ja jännittävämpi kuin yksikään Tallinnassa
kuulemani esitys. Vaikken tiedä game designista mitään, kuuntelen
mieluummin esitystä pelaajien ja suunnittelijoiden vuorovaikutuksesta
ja pelimaailmojen kehittymisestä, kuin katselen valokuvia 9-vuotiaan
pikkutytön pelaamisesta uppoutuneena voittamaan vastustajat
Battlefield 3:sessa.
Sitten peliin ilmestyi Super Mario Sonicin ja Zeldan kera.Tällä kertaa
kyseessä olivat myytit, jotka toimivat malleina ihmisten käyttäytymiselle.
Myyttejä käytetään myös videopeleissä. Pelaaja vaipuu transsiin ja pelaamisesta
tulee kapina kuolemaa vastaan. Super Mario ja Sonic edustavat sankarillista
kohtaloa. Jossain vaiheessa en enää kuunnellut, sillä meillä pelataan
kotonakin Sonicia.
Oma esitykseni käsitteli modernia pelurin myyttiä, joka perustuu dostojevskilaisen
pelurin käsitteeseen. Esitin pokeriammattilaisen postmoderniksi myyttiseksi peluriksi:
uusi myytti ei sulje pois ongelmapelaamista, sillä media teki pokerista hypeä ja antoi
ymmärtää ammattilaisuuden olevan jokaisen pelaajan ulottuvilla. Myöhemmin sain
kritiikkiä nuorelta väitöskirjantekijältä siitä, etten ollut käsitellyt Dostojevskin
parantumista rahapelaamisesta uskonnon avulla. Eihän kyse ollut sinänsä
Dostojevskista, vaan rahasta pelaamisen medikalisoitumisesta. Sain myös
palautetta siitä, että mainitsin patologisen pelaamisen. Nähtävästi esitykseni
syntisen uhkapelaamisen vähittäisestä muuttumisesta sairaudeksi kosketti jotain
henkilökohtaista. Sen sijaan en saanut vastausta siihen, itketäänkö häviön jälkeen
suihkussa (kuulin kerran tällaisen anekdootin).
Ei unohdeta Batmania. Sarjakuvahahmo esiintyi ensimmäisen kerran Gilbert
Durandin juhlaseminaarissa. Sen jälkeen se ilmestyi Spidermanin yhteydessä:
sekä Batman että Spiderman ovat myyttisiä olentoja, jotka seikkalevat fiktionaalisessa
mielikuvitusmaailmassa. Keskustelu myyttisistä supersankareista jatkui jatkumistaan.
Voihan Batmanista keskustella myös rahapelien yhteydessä, jos vaikka supersankari
päättäisi lähteä kasinolle. No, sitä odotellessa.
Voi toki olla, että Gilbert Durandin mytodologia vaikutti moneen esitykseen,
jolloin myytit, sankarillisuus ja kohtalo olivat olennaisia käsitteitä pokerinpelaajien
sekä peli- ja sarjakuvahahmojen analyysissa. En kuitenkaan täysin käsitä (voin kyllä
ymmärtää ja syleillä maailmaa) tutkimusta, joka perustuu omiin henkilökohtaisiin
kokemuksiin tai innostukseen Batmanista ja Spidermanista. Pokerin pelaamista
on jo tutkittu ja samaten sarjakuva- ja elokuvatutkimuksesta olisi voinut löytää lisää
potkua ja sisältöä analyysiin. Kohtalo on kovin epävakaa: ehkä pitäisi olla jokin
strategia sen suhteen ja ottaa riski paremman tutkimusotteen puolesta.
ja jokavuotiseen Les Journées du CeaQ -konferenssiin. Juhlaseminaari oli täynnä
puheenvuoroja viime vuonna kuolleen ranskalaisen filosofin urasta, ajatuksista ja
opetuksista. Michel Maffesolin oppilaat ja kollegat yhteenkeräävä konferenssi
käsitteli taas kerran hyvinkin erilaisia aiheita - muun muassa kulttuuria, politiikkaa,
seksuaalisuutta, alakulttuureita ja pelaamista. Olin erityisen iloinen siitä, että
pelaaminen sai oman sessionsa.
Session aloitti nuori väitöskirjantekijä puhumalla pokerista ja sen suhteesta
arkeen ja todellisuuteen. Esitelmä oli sekoitus jatko-opiskelijan omia kokemuksia
pelaajana ja todellisuuden filosofisia määritelmiä. Ensimmäinen väite
Texas Hold'Emista oli se, että pelatessa nerous kohtaa hölmöilyn. Toinen väite
oli, että elikeinonsa ansaitseminen pokeria pelaamalla on taloudellinen ja
älyllinen illuusio. Kolmas väite oli, että pokeri on kohtaloa viettelevä peli.
Neljännen väitteen mukaan pokeri on elämän metafora.
Myöhemmin juteltuani väitöskirjantekijän kanssa tulin siihen tulokseen,
että kyseessä on taas kerran omaelämäkerrallinen opinnäytetyö. Omat
kokemukset liittyvät niin kiinteästi tutkimuksen tekoon, että niiden välinen
raja on hyvin häilyvä ja melkein olematon. Mitään aineistoa ei ollut, ehkä
jotain osallistuvaa havainnointia internetin pelipöydissä. Sain kuulla
toistuvan tarinan nuoruudesta, opiskelijaelämästä ja palkkatyöstä
opintojen ohessa. Puoliammattilaisuudesta ei tullut mitään, koska
tuhansien dollarien voitot hupenivat satojen eurojen voitoiksi. Kerran
pelikassaan menivät vuokrarahat. Tilttaaminen on taas hieno kokemus,
koska raivon partaalla saattaa lopulta voittaa enemmän kuin on panostanut.
Toinen esitelmä peleistä käsitteli verkkopelejä sekä niiden suunnittelua
ja käyttöä. Videopeli esiteltiin kulttuuriseksi tuotteeksi ja innovaatiot
tapahtuivat pelatessa. Silti pelaamisen vapaus on illuusio. Esitelmä oli
paljon tieteellisempi ja jännittävämpi kuin yksikään Tallinnassa
kuulemani esitys. Vaikken tiedä game designista mitään, kuuntelen
mieluummin esitystä pelaajien ja suunnittelijoiden vuorovaikutuksesta
ja pelimaailmojen kehittymisestä, kuin katselen valokuvia 9-vuotiaan
pikkutytön pelaamisesta uppoutuneena voittamaan vastustajat
Battlefield 3:sessa.
Sitten peliin ilmestyi Super Mario Sonicin ja Zeldan kera.Tällä kertaa
kyseessä olivat myytit, jotka toimivat malleina ihmisten käyttäytymiselle.
Myyttejä käytetään myös videopeleissä. Pelaaja vaipuu transsiin ja pelaamisesta
tulee kapina kuolemaa vastaan. Super Mario ja Sonic edustavat sankarillista
kohtaloa. Jossain vaiheessa en enää kuunnellut, sillä meillä pelataan
kotonakin Sonicia.
Oma esitykseni käsitteli modernia pelurin myyttiä, joka perustuu dostojevskilaisen
pelurin käsitteeseen. Esitin pokeriammattilaisen postmoderniksi myyttiseksi peluriksi:
uusi myytti ei sulje pois ongelmapelaamista, sillä media teki pokerista hypeä ja antoi
ymmärtää ammattilaisuuden olevan jokaisen pelaajan ulottuvilla. Myöhemmin sain
kritiikkiä nuorelta väitöskirjantekijältä siitä, etten ollut käsitellyt Dostojevskin
parantumista rahapelaamisesta uskonnon avulla. Eihän kyse ollut sinänsä
Dostojevskista, vaan rahasta pelaamisen medikalisoitumisesta. Sain myös
palautetta siitä, että mainitsin patologisen pelaamisen. Nähtävästi esitykseni
syntisen uhkapelaamisen vähittäisestä muuttumisesta sairaudeksi kosketti jotain
henkilökohtaista. Sen sijaan en saanut vastausta siihen, itketäänkö häviön jälkeen
suihkussa (kuulin kerran tällaisen anekdootin).
Ei unohdeta Batmania. Sarjakuvahahmo esiintyi ensimmäisen kerran Gilbert
Durandin juhlaseminaarissa. Sen jälkeen se ilmestyi Spidermanin yhteydessä:
sekä Batman että Spiderman ovat myyttisiä olentoja, jotka seikkalevat fiktionaalisessa
mielikuvitusmaailmassa. Keskustelu myyttisistä supersankareista jatkui jatkumistaan.
Voihan Batmanista keskustella myös rahapelien yhteydessä, jos vaikka supersankari
päättäisi lähteä kasinolle. No, sitä odotellessa.
Voi toki olla, että Gilbert Durandin mytodologia vaikutti moneen esitykseen,
jolloin myytit, sankarillisuus ja kohtalo olivat olennaisia käsitteitä pokerinpelaajien
sekä peli- ja sarjakuvahahmojen analyysissa. En kuitenkaan täysin käsitä (voin kyllä
ymmärtää ja syleillä maailmaa) tutkimusta, joka perustuu omiin henkilökohtaisiin
kokemuksiin tai innostukseen Batmanista ja Spidermanista. Pokerin pelaamista
on jo tutkittu ja samaten sarjakuva- ja elokuvatutkimuksesta olisi voinut löytää lisää
potkua ja sisältöä analyysiin. Kohtalo on kovin epävakaa: ehkä pitäisi olla jokin
strategia sen suhteen ja ottaa riski paremman tutkimusotteen puolesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti