Terveisiä Nuorisotutkimuspäiviltä Tieteiden talolta Helsingistä!
Olipa ihanaa olla pitkästä aikaa yliopistokorttelissa ja kuunnella
hyviä luentoja ja työryhmäesityksiä. Oli aivan pakko ostaa lisää
kirjoja, sillä kuinka tutkia nuorten rahapelaamista, jos ei ymmärrä
nuoria?
Iltapäivän päätteeksi jäin kuuntelemaan panelisteja, joiden
aiheena oli "Puhutaan politiikkaa!" Panelistien ja yleisön
keskustelussa kritisoitiin suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa
kansalaisten osallistamista erilaisiin hankkeisiin. Toisaalta
kritisoitiin osallistumisen pakkoa: jatkuvasti tulisi olla
aktiivinen kansalainen, mutta miksi ei saisi vain olla?
Yliopistonlehtori Minna Autio puhui myös siitä,
kuinka julkinen sektori passivoi ihmisiä, jotka aktivoituvat
siinä vaiheessa, kun palveluja tuleekin etsiä itse.
Erikoistutkija Minna Ruckenstein kyseenalaisti
suomalaisen tutkimuspolitiikan: miksi tutkia sitä, mitä
on jo tutkittu monet kerrat aiemmin.
Rahapelitutkimus on sen verran uusi ala, että mitään
ei ole vielä tutkittu liian montaa kertaa. Toki aina
syntyy opinnäytetöitä tai selvityksiä, joissa kerrataan
ties kuinka monennen kerran suomalainen rahapelijärjestelmä.
Ehkä yliopistoissa voisi muistuttaa opiskelijoita ja
tutkijoita siitä, että aiemman tutkimuskirjallisuuden selvittäminen ei
tarkoita, että jokainen tutkimus alkaa yksinoikeusjärjestelmästä
rahapeliyhtiöineen. Kai Suomea voi tarkastella muistakin
näkökulmista?
Jäin miettimään erityisesti osallistamista. Ongelmapelaajia
halutaan osallistaa ohjattuihin ryhmiin, vertaistukiryhmiin,
nettikeskusteluihin, avohoitoon ja tutkimuksiin. Osallistaminen
taipuu niin sukupuolen, iän kuin etnisen taustan mukaan.
Osallistuminen tapahtuu jonkin hankkeen, palvelun tarjoajan tai
rahoituksen säännöillä ja ehdoilla. Pakko saada asiakkaita ja tutkittavia
tai muuten toiminta ja rahoitus lopetetaan.
Missä ovat kokemusasiantuntijat? Milloin perustetaan järjestö,
joka ajaisi ongelmapelaajien ja heidän läheistensä asioita -
heidän omilla ehdoillaan? Onhan pokerinpelaajillakin
yhdistyksensä! Kuka antaisi ongelmapelaamisen ilmiölle kasvonsa,
ja kuka kertoisi totuuden ilmiön laajuudesta? Jos ilmiöstä
kertovat vain asiantuntijat, joiden motiivit ovat varsin kirjavat,
eikö sekin ole asianomaisten passivointia? En väitä, että
kokemusasiantuntijoita on helppo värvätä puhumaan
julkisuudessa. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä
joku uskaltaa astua esiin ja edustaa puheenvuorollaan
kaikkia niitä, jotka ovat hiljaa häpestä tai muusta syystä.
Osallistaminen ei ole valtaistamisen synonyymi. Osallistuminen omin
ehdoin on vaikuttamista ja valtaistumista.
Mitä rahapelitutkimus voi tehdä? Kaksi asiaa tulee
heti mieleen. Ensinnäkin kaikkien ei tarvitse olla rahapelitutkijoita.
Toki rahaa liikkuu, mutta kaikista ei tule tutkijoita kirveelläkään.
Suomessa tutkijuudelle on käynyt vähän niin kuin sosiologialle,
jota jossain vaiheessa luultiin kahvilakeskusteluksi. Kaikkihan
nyt 'yhteiskuntaluokitukset' tuntevat! Tutkijuudesta on tullut
jokamiehenoikeus: ottaa syvän rintaääneen ja aivan tosissaan
selittää puuta heinää. Sitten tulee joku pieni nainen hamosessaan
ja puhuu tyttöjen toiseudesta rahapelikentällä.
Toisekseen prosentit ovat näppäriä, mutta entä sitten?
Väestökyselyjen vastausprosentit laskevat, postikyselyt päätyvät roskiin,
mutta aina on vain pohdittava uutta lomaketta. Ehkä tämäkin kertoo
siitä, että kansalaiset ovat väsyneet olemaan aktiivisia osallistujia.
Osallistaminen jonkin tärkeän tutkimustiedon nimissä ei ehkä enää
puhuttele vastaajia, jotka eivät koe itseään suoranaisiksi vaikuttajiksi.
Laadullisella tutkimuksella on omat haasteensa. Haastateltavia
ei löydy ja jos löytyykin, tyydytään pieniin osallistujamääriin.
Kaksikymmentä haastateltavaa voi olla iso juttu aineiston kerääjälle,
mutta 'asiantuntevissa piireissä' ilkutaan suoraan tai selän takana.
Haastattelu ei myöskään ole välttämättä enää mikään nauhoitettu ja
litteroitu dokumentti. Se voi olla sähköpostiviesti tai jokin suullinen kommentti.
On myös haastateltavia, jotka kieltävät osallistuneensa tutkimukseen.
Ehkä tarvitaankin monitieteellistä tutkimusta (kuten
Pauliina Raennon toimittamassa kirjassa "Rahapelaaminen
Suomessa, 2012) sekä määrällisten ja laadullisten menetelmien
sovittamista yhteen, jotta saadaan jotain vaikuttavaa ja mielekästä aikaan.
Ilman kokemuksia omaavia yksilöitä ja yhteisöjä mikään ei kuitenkaan
onnistu. Tarvitaan vuoropuhelua päättäjien ja asianomaisten välille.
Tutkimus voi olla vuoropuhelun väylä, mutta myös vaikuttamisen väline.
Uskoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu piristyy, kun kvasitutkimus
lopetetaan. Mielipiteille on oma paikkansa ja tilauksensa,
mutta eletty ja koettu todellisuus tiedon lähteenä luo mahdollisuuden
muuttaa asenteita.
Kutsutaanko filosofi peliin mukaan?
Olipa ihanaa olla pitkästä aikaa yliopistokorttelissa ja kuunnella
hyviä luentoja ja työryhmäesityksiä. Oli aivan pakko ostaa lisää
kirjoja, sillä kuinka tutkia nuorten rahapelaamista, jos ei ymmärrä
nuoria?
Iltapäivän päätteeksi jäin kuuntelemaan panelisteja, joiden
aiheena oli "Puhutaan politiikkaa!" Panelistien ja yleisön
keskustelussa kritisoitiin suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa
kansalaisten osallistamista erilaisiin hankkeisiin. Toisaalta
kritisoitiin osallistumisen pakkoa: jatkuvasti tulisi olla
aktiivinen kansalainen, mutta miksi ei saisi vain olla?
Yliopistonlehtori Minna Autio puhui myös siitä,
kuinka julkinen sektori passivoi ihmisiä, jotka aktivoituvat
siinä vaiheessa, kun palveluja tuleekin etsiä itse.
Erikoistutkija Minna Ruckenstein kyseenalaisti
suomalaisen tutkimuspolitiikan: miksi tutkia sitä, mitä
on jo tutkittu monet kerrat aiemmin.
Rahapelitutkimus on sen verran uusi ala, että mitään
ei ole vielä tutkittu liian montaa kertaa. Toki aina
syntyy opinnäytetöitä tai selvityksiä, joissa kerrataan
ties kuinka monennen kerran suomalainen rahapelijärjestelmä.
Ehkä yliopistoissa voisi muistuttaa opiskelijoita ja
tutkijoita siitä, että aiemman tutkimuskirjallisuuden selvittäminen ei
tarkoita, että jokainen tutkimus alkaa yksinoikeusjärjestelmästä
rahapeliyhtiöineen. Kai Suomea voi tarkastella muistakin
näkökulmista?
Jäin miettimään erityisesti osallistamista. Ongelmapelaajia
halutaan osallistaa ohjattuihin ryhmiin, vertaistukiryhmiin,
nettikeskusteluihin, avohoitoon ja tutkimuksiin. Osallistaminen
taipuu niin sukupuolen, iän kuin etnisen taustan mukaan.
Osallistuminen tapahtuu jonkin hankkeen, palvelun tarjoajan tai
rahoituksen säännöillä ja ehdoilla. Pakko saada asiakkaita ja tutkittavia
tai muuten toiminta ja rahoitus lopetetaan.
Missä ovat kokemusasiantuntijat? Milloin perustetaan järjestö,
joka ajaisi ongelmapelaajien ja heidän läheistensä asioita -
heidän omilla ehdoillaan? Onhan pokerinpelaajillakin
yhdistyksensä! Kuka antaisi ongelmapelaamisen ilmiölle kasvonsa,
ja kuka kertoisi totuuden ilmiön laajuudesta? Jos ilmiöstä
kertovat vain asiantuntijat, joiden motiivit ovat varsin kirjavat,
eikö sekin ole asianomaisten passivointia? En väitä, että
kokemusasiantuntijoita on helppo värvätä puhumaan
julkisuudessa. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä
joku uskaltaa astua esiin ja edustaa puheenvuorollaan
kaikkia niitä, jotka ovat hiljaa häpestä tai muusta syystä.
Osallistaminen ei ole valtaistamisen synonyymi. Osallistuminen omin
ehdoin on vaikuttamista ja valtaistumista.
Mitä rahapelitutkimus voi tehdä? Kaksi asiaa tulee
heti mieleen. Ensinnäkin kaikkien ei tarvitse olla rahapelitutkijoita.
Toki rahaa liikkuu, mutta kaikista ei tule tutkijoita kirveelläkään.
Suomessa tutkijuudelle on käynyt vähän niin kuin sosiologialle,
jota jossain vaiheessa luultiin kahvilakeskusteluksi. Kaikkihan
nyt 'yhteiskuntaluokitukset' tuntevat! Tutkijuudesta on tullut
jokamiehenoikeus: ottaa syvän rintaääneen ja aivan tosissaan
selittää puuta heinää. Sitten tulee joku pieni nainen hamosessaan
ja puhuu tyttöjen toiseudesta rahapelikentällä.
Toisekseen prosentit ovat näppäriä, mutta entä sitten?
Väestökyselyjen vastausprosentit laskevat, postikyselyt päätyvät roskiin,
mutta aina on vain pohdittava uutta lomaketta. Ehkä tämäkin kertoo
siitä, että kansalaiset ovat väsyneet olemaan aktiivisia osallistujia.
Osallistaminen jonkin tärkeän tutkimustiedon nimissä ei ehkä enää
puhuttele vastaajia, jotka eivät koe itseään suoranaisiksi vaikuttajiksi.
Laadullisella tutkimuksella on omat haasteensa. Haastateltavia
ei löydy ja jos löytyykin, tyydytään pieniin osallistujamääriin.
Kaksikymmentä haastateltavaa voi olla iso juttu aineiston kerääjälle,
mutta 'asiantuntevissa piireissä' ilkutaan suoraan tai selän takana.
Haastattelu ei myöskään ole välttämättä enää mikään nauhoitettu ja
litteroitu dokumentti. Se voi olla sähköpostiviesti tai jokin suullinen kommentti.
On myös haastateltavia, jotka kieltävät osallistuneensa tutkimukseen.
Ehkä tarvitaankin monitieteellistä tutkimusta (kuten
Pauliina Raennon toimittamassa kirjassa "Rahapelaaminen
Suomessa, 2012) sekä määrällisten ja laadullisten menetelmien
sovittamista yhteen, jotta saadaan jotain vaikuttavaa ja mielekästä aikaan.
Ilman kokemuksia omaavia yksilöitä ja yhteisöjä mikään ei kuitenkaan
onnistu. Tarvitaan vuoropuhelua päättäjien ja asianomaisten välille.
Tutkimus voi olla vuoropuhelun väylä, mutta myös vaikuttamisen väline.
Uskoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu piristyy, kun kvasitutkimus
lopetetaan. Mielipiteille on oma paikkansa ja tilauksensa,
mutta eletty ja koettu todellisuus tiedon lähteenä luo mahdollisuuden
muuttaa asenteita.
Kutsutaanko filosofi peliin mukaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti