Näin eilen sairaalassa sattumalta pätkän keskusteluohjelmasta
"Aamusydämellä", jossa haastateltiin kahta peliriippuvaista miestä
ongelmallisesta rahapelaamisesta ja pikavipeistä. Hienoa, että ohjelmaan
oli saatu oman ongelmansa asiantuntijoita, jotka pystyivät antamaan kasvot
häpeälliselle ja salatulle riippuvuudelle.
Nuorempi mies oli aloittanut rahasta pelaamisen jo lapsena. Diabeetikkona
hän ei saanut karkkia vanhemmilta, mutta sen sijaan hänelle annettiin rahaa.
Rahat kuluivat raha-automaattipeleihin muun muassa huoltoasemilla. Jossain
vaiheessa äiti vei poikansa A-klinikalle, mutta poika jatkoi pelaamista. Kaikki
rahat menivät pelaamiseen ja lopulta mies otti pikavippejä.
Vanhempi mies aloitti bingolla, mutta siirtyi kohta pelaamaan bingosalin aulassa
olevia raha-automaattipelejä. Rahaa kului ja aina löytyi aikaa pelaamiseen.
Mies valehteli menojaan työtovereilleen ja ystävilleen. Rahapelaaminen vei
miehen ekstaasiin. Lopulta hän pelasi lauttasaarelaisen asunnon hinnan verran.
Kulutusluotoista hän maksoi korot, joten velka vain kasvoi.
Kumpikin mies löysi avun A-klinikalta. Nuorempi mies kouluttautui
vertaistukiryhmän ohjaajaksi ja vanhempi mies löysi itselleen hyvän
terapeutin. Nuoremman mielestä ongelmapelaajat pitäisi saada
hoitoon, kun taas vanhemman mielestä parantuminen alkaa siitä,
että tunnustaa ongelmansa.
Vanhemmalle miehelle peliriippuvuus oli kostautunut sepelvaltimotaudilla,
mahahaavalla ja astmalla. Hän koki itsensä jatkuvasti masentuneeksi, kun
taas nuoremmalla miehellä oli masennusta ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Viimeksi mainittu oli myös yrittänyt kahdesti itsemurhaa. Hänen
katsoi peliriippuvuuden olevan krooninen sairaus, joka oikealla tavalla
hoidettuna sallii normaalin elämän.
Minua jäi hieman vaivaamaan nuoremman miehen kuin ulkoa opittu
puhe sairauden nimissä hoidon puolesta. Ehkä mieleni kiinnitti
siihen huomiota, koska juuri päivää aiemmin olin taas kerran saanut
kuulla rakentavaa kritiikkiä tutkijoiden saamattomuudesta. Katson, että
hoito ei ole ainoa vastaus peliriippuvuuteen. Ulkoa opitun tuntuinen
toistettava sanoma saa tutkijan miettimään, kuinka paljon
hoitotahot hyötyvät tällaisesta. Hoitoa tuetaan, koska kaikki ovat
sairaita?
Tutkijana suuntaan katseeni jälleen kerran suomalaiseen yhteiskuntaan.
Kuinka on mahdollista, että miesten kuvailema rahapelaaminen
luottoineen ja velkoineen sallitaan? Vanhempi mies yritti saada
ruokakuponkeja nälkäänsä sosiaalipuolelta, mutta niitä ei annettu
kulutusluottoja omaavalle henkilölle. Lopulta mies sai apua kirkolta ja Hurstilta.
Miksi hyvinvointivaltiossa yksilön on mentävä leipäjonoon - köyhyyden
syihin katsomatta? Mitä yhteinen hyvä lopulta merkitsee?
Jos yksinoikeusjärjestelmä halutaan säilyttää, olisi syytä
miettiä sen hyötyjä ja haittoja. Tarvitaan enemmän tutkimusta
pelikokemuksista, ihmisen ja koneen suhteesta sekä sosiaalisen
ympäristön vaikutuksesta rahapelaajaan. Diskurssit riippuvuudesta
ja sairaudesta häikäisevät, jolloin löydetään vain valmiita
vastauksia päihde- ja addiktiotutkimuksesta. Myös viha
ja syytökset Raha-automaattiyhdistystä kohtaan ohjaavat
mielenkiinnon oikeastaan väärään suuntaan. Jos pelit
houkuttelevat "audiovisuaalisuudellaan" ja voittotarjonnallaan
"mentaalisen orgasmin" partaalle, miksi raha-automaattien sallitaan
olla jopa lasten ulottuvilla?
Mahdollisuudet pelata rahasta vain kasvavat. Yksinoikeusjärjestelmä
ei vaikuta vedenpitävältä, jos samalla K-15 -automaattipelit sallitaan,
rahapelit automatisoidaan ja virtualisoidaan, ja mikä tahansa
ulkomailta operoiva rahapeliyhtiö saa käsiinsä suomalaisten koti- ja
työosoitteet mainoskiellosta huolimatta. Pikavippitarjouksenkin voi
saada helposti kännykkäänsä perjantai-iltapäivisin, vaikkei sitä
pyytäisikään. Rahapelaamisen sallimista tulee pohtia vielä
tarkemmin, ennen kuin edes ajatellaan rahapeliongelmien hoitamista.
"Aamusydämellä" (Yle1), 3.6.3012:
http://areena.yle.fi/tv/1465641
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti