Fantasiaa, apinanraivoa ja ilmiön määrittelyä

Terveisiä Turun Sosiologipäiviltä! Vihdoinkin hyviä ja mielenkiintoisia
pääpuhujia. Erityisesti mieleeni jäi puolalainen professori Piotr Sztompka,
joka puhui odottamattomista seurauksista Robert K. Mertonin ajatuksia
myötäillen. Mertonin ajatuksia voisi pohtia myös suhteessa
rahapelitutkimukseen.

Yleisesitelmien jälkeen oli Rahapelaamisen sosiologia -työryhmän
kokoontuminen. Olen iloinen saadessani seurata tutkijakollegojen työtä
vuodesta toiseen ja tavata myös uusia kollegoita. Jostain syystä tänä vuonna
ei ollut tarvetta tavanomaiseen kahtiajakoon, jolla muuta kuin
ongelmapelaamista tutkivat luovat eroa ongelmapelaajien edustajiin.
Kiitos Ollille, Janille, Jussille, Jenni-Emilialle ja Marialle työryhmään
osallistumisesta! Erityinen kiitos Anssille, joka otti aikaa työstään ja
tuli kuntelemaan meitä!

Ehkä kahtiajaon lopettaa (vähitellen) rahapeli- ja pelitutkimuksen
kohtaaminen analyyseissa ja niistä syntyvissä tulkinnoissa. Rahalla
voi olla monia merkityksiä ja kulutuksella monia seurauksia. Toinen
olennainen teema on sosiaalisuus: mitä sillä tarkoitetaan, kun
puhutaan rahapelaamisesta, FB-pelaamisesta tai ylipäätään
pelaamisesta? Liittyykö se olennaisesti fantasiapelaamiseen vai
myös vaikkapa virtuaalisalissa numeroveikkaamiseen?

Mieleeni jäi myös keskustelu weberiläisen protestanttisen
etiikan käsityksistä ja sairausdiskurssin oleellisuudesta.
Oikeuttaako pokerin pelaaminen työnä ansioihin? Jos
pelaa työkseen, eikä palkkiota työstä tule, iskee apinanraivo
ja lopuksi voi tulla jopa itku epäoikeudenmukaisuuden vuoksi.
Onko apinanraivo oikeutettu moraalinen reaktio vai voiko
sitä verrata pettymykseen, joka iskee pieleen menneiden
yrityskauppojen jälkeen?

Entä onko peliriippuvuus sairaus? Ymmärretäänkö se
esimerkiksi sosiaalityössä sairautena vai onko kyse
vaikkapa huonosta elämänhallinnasta tai oman pahoinvointinsa
lääkitsemisestä? Jos katsotaan vaikkapa suomalaisen
pelikasinotoiminnan historiaa, vielä joitain vuosikymmeniä
sitten puhuttiin uhkapelaamisesta, muttei niinkään
peliriippuvuudesta. Nyt taas uuden kasinon perustamiseen
liittyy selkeästi rahapelaamisesta koituvien mahdollisten
haittojen ennakointi.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että rahapelaaminen
on osa suomalaisen yhteiskunnan historiaa ja modernin
ajan kertomusta. Myös aikalaisdiagnoosiin voi pelotta (!)
turvautua, sillä rahapelitoiminta on aina omassa ajassaan
kiinni. Sen avulla voi reflektoida muun muassa
yhteiskunnan modernisoitumista ja siitä eteenpäin.

Toivon, että yhteiskuntatieteellinen rahapelitutkimus
voimistuu Suomessa. Sitä on turhan vähän vielä
maailmallakin, joten toivon kollegoilleni eksploratiivista
intoa ja työn iloa! Nähdään Las Vegasissa!

Miten yhteiskunta suhtautuu raha- ja ongelmapelaamiseen?

Osallistuin tänään tutkimusohjelmakokoukseen, jossa esittelimme yhdessä
tutkijakollegani kanssa vuosina 2013-2015 tehtävää pelikasinotutkimusta.
Kollegani keskittyy tutkimaan Vaalimaan kasinohanketta. Siinä samassa
meiltä kysyttiin, mitä on ongelmapelaaminen, ja mistä tiedämme, mitä
se on.

Ongelmapelaaminen on kieltämättä kummallinen käsite, josta ei ole
Suomessa mitään selkeää konsensusta. Kun minua pyydetään puhumaan
ongelmallisesta rahapelaamisesta, käytetään usein käsitettä 'peliriippuvuus'.
Kaikki niin kutsutut ongelmallisesti pelaavat eivät kuitenkaan ole riippuvaisia
rahapelien pelaamisesta, joten peliriippuvuus ei ole kaiken kattava käsite.
Ongelmapelaamisen käsite on vähemmän tarkka kuin peliriippuvuuden
käsite, mutta sekään ei kerro kaikkea. Entä liikapelaaminen tai
patologinen pelaaminen? Silloin täytyy pohtia, milloin liika on liikaa,
ja kuinka lähellä peliriippuvuus on patologista pelaamista.

Mitä voidaan ajatella ongelmallisesti pelaavien suomalaisten
lukumäärästä? Rahapelikyselyjen antamat lukumäärät ovat arvioita todellisista
ongelmapelaajista. Väitän, että ongelmallisesti pelaavia suomalaisia voi olla
paljon enemmän kuin tiedetään.

Pitäisikö korostaa riskipelaamista? Rahapelaamiseen liittyy aina tappion riski.
Sitä paitsi kuka tahansa voi pelata ajoittain enemmän kuin oli aikoinut,
panostaa kovemmin kuin kassa antaisi myöten ja valehdella
lähiympäristössään rahapelaamisestaan. Missä menee riskin raja ja kuka
ottaa vastuun sen määrittelemisestä?

Suomalaisen yhteiskunnan rooli on jäänyt määrittelemättä rahapeli-
kysymyksissä. Roolia voi arvuutella hallitusohjelmien perusteella ja
yksinoikeusjärjestelmän avulla, mutta yhteiskunnan vastuu jää
epämääräiseksi. Esimerkiksi järjestömaailma osaa pitää puolensa,
samaten palvelujen järjestäjät. Päättäjät haluavat tutkimustietoa
päätöksenteon tueksi, mutta kuka haluaa lukea tieteellistä jargonia
tai nykyään edes sinisiä kirjoja? Seisooko tutkija kädet taskuissa
ja viheltelee?

Sen sijaan, että arvuutellaan, mitä ongelmapelaaminen on,
ja käytetään samoja mittaristoja niin viihdepelaajiin, ammattilaisiin
kuin peliriippuvaisiin, tulisi muodostaa yhteiskunnallinen kannanotto
suhteessa rahapelaamiseen ja sen aiheuttamiin mahdollisiin haittoihin.
Siinä ei lueteltaisi, mitkä rahapelit ovat vaarallisia ja mitkä
tilanteet ovat haitallisia rahasta pelaaville, vaan siinä jäsennettäisiin,
kuinka yhteiskunta suhtautuu rahapelaamiseen, ja miten se
sitoutuu huolehtimaan mahdollisten haittojen ehkäisystä. Edelleen
Suomesta puuttuu laaja valistuskampanja sekä kansalaisten ja yhteisöjen
(esimerkiksi seurat, yhdistykset, työpaikat) pariin jalkautuvat
tiedonviejät.

Jos keskitytään pitämään ongelmapelaamista kansanterveydellisenä
huolenaiheena, unohtuu rahapelaaminen yhteiskunnallisena ilmiönä.
Ongelmiin keskittyminen johtaa vain ratkaisuihin, jotka hoitavat ongelmaa,
mutta jäävät kenties sokeiksi toiminnan vaikutuksille. Kuka arvioisi
Rahapelifoorumin linjauksia nykypäivän ja tulevaisuuden näkökulmasta?
Mikä voisi olla kestävää kehitystä suomalaisessa rahapelitoiminnassa?
Kuka tekisi kansalaisaloitteen rahapelitoiminnan järjestämisestä
EU:lle? Voisiko Suomi hyötyä rahapelitoiminnasta muutenkin kuin
nykyisellä tavalla? Suomessakin tarvitaan yhteiskunnallista keskustelua
arvoista tänään ja huomenna. Muuten kaikki menee
äänekkäimpien kuulemiseksi ja kovimpien lobbaamiseksi.

Vaalimaan kasinohanke ja hankkeesta vaille jäävien kuntien
kuuleminen voisivat tuoda uutta ryhtiä ja erilaisia ulottuvuuksia
yhteiskunnalliseen keskusteluun, joka on tähän mennessä keskittynyt
ongelmapelaamiseen. Sen sijaan, että joudun perustelemaan kollegoille,
mitä on ongelmapelaaminen, toivoisin, että joku perustelisi ääneen, mitä
annettavaa rahapelitoiminnalla on suomalaisen yhteiskunnan kehitykselle.
Oltiin sinisistä kirjoista mitä mieltä tahansa, Suomenkin on varauduttava
tulevaisuuteen.

Et si le monde n'était qu'un jeu?

Rappelez-vous de l'analyse de Zygmunt Bauman sur les identités modernes
et postmodernes? Dans "From Pilgrim to Tourist", Bauman écrit sur le manque
d'hospitalité vis-à-vis des pèlerins et l'avènement des touristes, des flâneurs,
des vagabonds et des joueurs dans ce monde postmoderne. Pour ces joueurs,
le monde est un jeu et leur temps est divisé en jeux.

Le joueur postmoderne ressemble beaucoup à l'image du joueur de
poker professionnel. Le joueur professionnel est un nomade
contemporain qui est membre d'une société parce qu'il possède un
numéro de sécurité sociale, une adresse et un statut, mais il est bien
plus libre des obligations sociales que les autres. Il est libre, parce qu'il
joue. S'il est habile, il maîtrise son jeu, mais s'il ne l'est pas, il sera
possédé par le jeu. ll vit au-delà de l'antithèse du jeu et du travail.
Il fait du jeu son affaire, sa profession et peut-être sa religion.

Si le monde n'est qu'un jeu, le joueur professionnel peut
choisir de vivre en dehors de la vie sociale. Pas dans les marges
de la société ni exilé dans un monde imaginaire, mais en travaillant.
Le jeu est le travail du nomade qui joue partout et virtuellement
nulle part. Le temps du nomade ludique est cyclique, car il se divise
en parties, en mises, en victoires et en pertes. Le défi du joueur
postmoderne est de naviguer entre les risques,
les incertitudes et les défaites. Comme il est nomade, il n'a pas
besoin d'une sécurité externe.

Est-ce qu'un(e) chercheur(e) peut être un joueur? Bien entendu.
Mais personnellement je préfère la perspective ludopathe de Don Diego
qui publie son blog sous le thème de "All Work and No Play".
Ce blog illustre un univers ludique vaste et complexe que
représentent les jeux en soi, l'art, la littérature et les sciences (par
exemple la philosophie et la sociologie). Le jeu peut servir de guide
pour mieux comprendre le monde.

"All Work and No Play" (en français):
http://ludopathe.blogspot.fi

Vuosi 2012 oli veikkauspelien juhlaa Ranskassa

Tällä hetkellä Suomi pohtii oleskeluyhteiskunnan todellista merkitystä ja kompuroi
Umayya Abu-Hannan tilityksen jälkimainingeissa, mutta Ranskassa on aihetta peräti
hetkellisen taloudellisen voiton juhlaan. Ranskan Veikkaus (FDJ) ei ole uutistoimisto
AFP:n mukaan kriisissä. Sen tulos nousi 6,1 prosenttia verrattuna vuoteen 2011.
Rahapeliyhtiö, josta Ranskan valtio omistaa 72 prosenttia, tuotti valtion budjettiin
kolme miljardia euroa. Tästä summasta meni yli 200 miljoonaa euroa urheiluun.

Kiinnostavinta uutisessa ovat maininnat päivistä ja tilaisuuksista, joina ranskalaiset
ovat halutessaan voineet pelata veikkaus- ja raaputuspelejä. Erityisiä päivämääriä
ovat olleet pahanenteiset perjantait, joita viime vuonna oli jopa kolme kappaletta
(13.1, 13.4, 13.7). Muita jännitystä luovia päivämääriä olivat
10.11.2012, 12.12.2012 ja 21.12.2012. Vedonlyönti ei taas olisi mitään ilman
olympiakisoja ja jalkapalloa.

Kun Suomessa keskustelun etkot ja jatkot näyttävät liittyvän internetin rahapeleihin,
Ranskassa luotetaan edelleen myyntipisteissä asetettuihin panoksiin. Vuonna 2012
26,3 miljoonaa pelaajaa pelasi 34 300 myyntipisteessä 12 000 ranskalaisessa
kunnassa. Lottopeli teki 41 pelaajasta miljonäärin. Raapustuspelit muodostivat
44 prosenttia FDJ:n myynnistä. Sen sijaan koukuttavaa rahapeliä Rapidoa
ei mainittu uutisessa ollenkaan.

Potkua rahapelaamiseen on saatu niin ihmisten taikauskoisuudesta kuin
urheiluhulluudesta. Kiinnostaisiko suomalaisia pelata vaikkapa vappuna tai
juhannuksena? Kun Suomi täyttää 100 vuotta, tuleeko markkinoille juhla-arpoja
ja 100 miljoonan päävoitto esimerkiksi Eurojackpotiin? Voisiko hevospelien
harrastamista lisätä valjastamalla siihen oikeanlaista musiikkia? Vai onko
helpompaa napata veikkauslipuke mukaansa suoraan kassalta?

Vaikka kyse on yhdestä uutisesta ja uutiskynnyksen ylittäneestä
vuosikertomuksesta, uskon edelleen, että ranskalaiset pelaavat
huvikseen. Suomessa hyöty ja hyvyys ovat tärkeämpiä kuin hauskanpito
ja taikauskonsa rohkea nieleminen. On lottovoitto syntyä Suomeen, mutta silti
presidentti Niinistö huolehtii oleskeluyhteiskunnan turhista asukkaista.
Ehkä pian tulisi kehittää uusia tulevaisuuden visioita siitä, kuinka suomalaisten
rahapeliyhtiöiden tulostavoitteita voisi kanavoida nyky-yhteiskunnasta
nouseville edunsaajille.

Väestön ikääntymisen yksi ikävä seuraus on se, että virat ja työpaikat katoavat.
Nuoret eivät istu katettuun pöytään, vaan heidän tulee siirtyä
pöydästä toiseen, jotta he saisivat edes jotenkin syödäkseen. Sanotaan
myös, että kaikki työpaikat eivät kelpaa kaikille. Senkö takia Helsingissä
on maahanmuuttajakuskeja busseissa ja kassoilla koulutettuja henkilöitä
ikään katsomatta? Alan vaihtajia naureskellaan ääneen,
vaikka hekin ovat oikeita työnhakijoita. Kuka suostuu töihin noin
10 euron tuntipalkalla, paitsi apurahatutkija?

Suomessa rahapelaaminen ei ole mitenkään ihmeellistä. Kasinoon
saa mennä arkivaatteissa kumisaappaat jalassa, kuten lähikauppaankin.
Jos jokin kotimaisista rahapeliyhtiöistä tekee yllättävää voittoa, se
ilmoitetaan edunsaajien hyväksi. Samalla taistellaan seminaareissa siitä,
kenellä on todellisuutta lähimpänä olevia tilastoja ongelmapelaajista ja
yksinoikeusjärjestelmän vastuullisuudesta. Keskustelu liikkuu useimmiten
kansanterveydellisellä leveysasteella, koska yhteiskunnan asemaa ja toimintaa ei
aina ymmärretä.

Yksinkertaisesti todettakoon, että arjen vastapainoksi
tarvitaan juhlaa. Ei ihme, että pokerihype tavoitti niin monen suomalaisen.
Pokerissa saa tuulettaa (tai tiltata), mutta lottomiljonääri pakenee
naapureiden katseelta, kun yhteiseen hyvään ei mennyt senttiäkään.

AFP:n uutinen FDJ:n tiedotteesta:
http://www.francetvinfo.fr/la-francaise-des-jeux-annonce-un-chiffre-d-affaires-record-pour-2012_196725.html#xtor=EPR-2-[newsletterquotidienne]-20130103-[lestitres-coldroite/titre2]-[]

Katsaukseni ranskalaisesta rahapelaamisesta (2009):
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201209117596

Hevosmusiikkia (PSY ja Gangnam Style):
http://www.youtube.com/watch?v=9bZkp7q19f0

Tuotteistaminen takaa voiton

Oikein hyvää uutta vuotta 2013 kaikille!

Kävin viikonloppuna Tampereella, sillä Vapriikissa oli Muumio -näyttely,
jonka halusin nähdä. En ole käynyt Vapriikissa vuosiin, mutta olin iloisesti
yllättynyt monipuolisesta näyttelytarjonnasta ja tilan käytöstä. Hyvä, Tampere!
Vapriikissa oli nähtävää ja tekemistä kaiken ikäisille. Jääkiekko-näyttelyssä
sai näyttää taitojaan maalintekijänä simulaattorin avustuksella. Aika leikkiä -
näyttelyssä lapset näkivät leikkiä ja leluja sekä saivat itse peuhata mielin
määrin. Muumio -näyttelyn menin läpi turhan nopeasti pelokkaan lapsen
takia. Kuolema on kieltämättä vaikea aihe ja tästä johtunee myös se,
miksi Tampere 1918 -näyttelyä ei suositeltu alle 13-vuotiaille.

Kävimme myös Lennossa -näyttelyssä. Ja mitä siellä olikaan? Tietenkin
Angry Birdsien isännöimä peli- ja leikkipaikka! Lapsia, nuoria ja aikuisia
ei niinkään kiinnostanut pelaaminen, vaan oikealla ritsalla Star Wars -lintujen
ampuminen esteitä ja possuja kohti. Tampere on todella panostanut lintuihin,
sillä onhan Särkänniemessäkin kokonainen Angry Birds -leikkikenttä.

Rovio on onnistunut Angry Birds-pelin hahmojen tuotteistamisen. Se on
solminut suomalaisten yhtiöiden kanssa sopimuksia, joista varmasti kumpikin
osapuoli hyötyy. Kuka olisi ajatellut, että linnut sopivat niin hygieniatuotteisiin
kuin juomiinkin? Värityskirjojen ja muiden tarinoiden ohessa Rovio on
myös julkaissut avaruutta koskevan kirjan National Geographicin kanssa.
Mihin lintujen tuotteistaminen päättyykään?

Palataanpa rahapeleihin. Miten rahapeliyhtiöt voisivat tuotteistaa toisin
oman tarjontansa? Ainahan voi tarjota kaikenlaista tavaraa yrityksen logolla
varustettuna, mutta kuka niitä kehtaa käyttää, ellei edusta kyseistä yritystä?
Haluavatko ihmiset edes lahjoja, kun rahaa ja unelmiakin on tarjolla? Rahapelistä
ei oikein saa lemmikkiä eikä pehmolelua. Sen sijaan, kuka kyllästyy
jättipottien tarjoamaan ilmaiseen rahaan, jonka saamiseksi ei tarvitse käydä
töissä eikä maksaa veroa.

Niinpä rahapelit tarvitsevat tuotteita, jotka pitävät tavistenkin mielenkiinnon
vireänä. On tietenkin asiakkaan etu, jos hän saa pelaajana halvempaa
ruokaa ja juomaa sekä muita arkeen sopivia alennuksia. Elämä tarvitsee
myös juhlaa, joten liput matsiin tai muotinäytökseen ovat silloin valttia.
Jos haluaa glamouria, voi osallistua arvontaan kännykästä tai korusta.

Entäpä kotimaisuus? Ehkä sekin on vain mielikuva - ainakin ulkomailla,
mistä saa takuuvarmasti piraattituotteita ja muita lintutavaroita. Voisihan
sitä olla ylpeä tällaisistakin tuotteista, sillä ne kuuluvat samaan kategoriaan
Guccin, Versacen ja Vuittonin feikkilompakkojen ja -laukkujen kanssa.
Kotimaista osaamista tukevat tällä haavaa vain suomalaiset rahapeliyhtiöt. Jos
tuote ei ole suomalaista alkuperää, sen voi aina logottaa kotimaiseksi.

Rahapelit ovat sallittuja aikuisille, mutteivät alaikäisille. Aina voi
yrittää tavoittaa lapset leluilla ja suklailla, mutta nämä tuotteet eivät
ole rahapeliyhtiöiden ominta osaamista. Tokkopa niillä saa edes mitään
suurta voittoa. Aikuisille kelpaavat paremmin risteilyt, konsertit ja
erilaiset kisat. Turismista kuulee turhan vähän, sillä kuka siihen
panostaisi, kun rahapelaaminen on kaikkialla Suomessa mahdollista?
Tuotesijoittelussa voisi olla vastaus. Miten olisi jäinen pelisali Kemin
lumilinnan vieressä tai ravit umpijäällä? Jotain uutta ja jotain
vanhaa.

Rahapelit on joka tapauksessa vaikeampi tuotteistaa kuin vihaiset linnut.
Angry Birds -peli on kieltämättä koukuttava ja siitä on eri versioita moneen
makuun. Itse peli saattaisi jäädä helpostikin unohduksiin, jos
suomalaiset eivät olisi niin kovasti etsimässä uutta suunnannäyttäjää
post-nokialaisella kaudella. Rahapelit muistetaan siitä, että
ne tuottavat rahaa niin yksilöille kuin yhteisöille. On hyvin
mahdollista, että hyvinvointiyhteiskunnan hiipuessa
hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi, suomalaisten rahapeliyhtiöiden
valta kasvaa. Tällöin tuotteita ei sinänsä tarvita luomaan
lisää potkua kotimaisille markkinoille.

Voi kuitenkin olla, että kamppailu markkinoista käydään kanta-asiakkuuden
tasolla, kun monopolia ei enää ole. Silloin tarvitaan
markkinointia, palvelua ja oheistuotteita, jotteivät bonukset
ja klubit vie asiakkaita mukanaan. Rahapelikoneita ei esimerkiksi
ollut Vapriikin Innovaatiot -näyttelyssä, vaikka aiemmin niitä
oli Helsingissä osana Design 2012 -näyttelyä. Olisi korkea aika
näyttää, mitä on suomalainen osaaminen, jos haluaa pärjätä
tässä maailmassa ja tässä ajassa.

Vapriikin näyttelyt:
http://www.tampere.fi/vapriikki/nayttely.html

Pokerinpelaaja on postmoderni yrittäjä

Vielä kerran suuret kiitokset osallistumisesta Internetin villit pelikuviot-
seminaarin puhujille, puheenjohtajille, panelisteille ja yleisölle! Te
yhdessä teitte seminaarista järjestäjille palkitsevan kokemuksen. Haluan
myös lausua erityiset kiitokset Jenni-Emilalle, joka auttoi minua järjestelyissä.
Raijalle monet kiitokset yleisön vastaanottamisesta. Virve: tällä kertaa
et päässyt paikalle, mutta ensi vuonna sitten!

Kirjoitan seminaarista myöhemmin blogit THL:n ja Veikkauksen sivustoille,
mutta tässä haluaisin kommentoida seminaarin päätteeksi pidettyä
paneelikeskustelua. Olin valinnut panelisteille erilaisia väittämiä,
jotka olivat joko heidän itsensä sanomia, kirjoittamia tai tukemia. Lopputulos
oli minulle tutkijana toisenlainen kuin olin odottanut. Odotin, että
keskustelu kääntyisi pian yksinoikeusjärjestelmän vaihtoehtoisiin
muotoihin, blokeeraukseen ja rahapelaajien oikeuksiin, mutta loppujen lopuksi
keskustelun pääteemaksi valikoituikin yksilö.

Olen pitänyt tähän mennessä pokeriammattilaisuutta uutena työn
muotona, joka kuvastaa omalla tavallaan postmodernia aikaa ja
yhteiskunnallista elämää. Olin ajatellut, että pokerin harrastajilla
ja ammattilaisilla on omat yhteisönsä, jonne taitamattomilla
taviksilla ei ole asiaa. Pidin heitä askeleen edellä lähempänä
hakkereita (ks. Pekka Himasen määritelmä) kuin moderneja
palkkatyöläisiä.

Odottamatonta oli huomata, että paneelikeskustelun perusteella
keskiössä onkin yksilö, jolla on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa,
niin kauan kuin se ei aiheuta haittaa muille. Toisaalta yksilö,
joka elää pelaamalla pokeria, harjoittaa elinkeinoa, jota ei välttämättä
mielletä hyvän tavan mukaiseksi. Hän ei välttämättä pysty
elättämään itseään pelaamalla rahasta, jolloin hänen toimeentulonsa
ei ole täysin turvattu. Modernin sanaston mukaan pokeriammattilaisuus
saattaisi olla liberaalia yrittäjyyttä, jota ei edistetä yhteiskunnan
marginaalissa vaan yksilön nimissä.

Entä kaikki ne, jotka eivät onnistuneet elättämään itseään
tai joutuivat vakaviin ongelmiin yritettyään tavoitella ammattilaisuuden
mielikuvaa? En voi sanoa, että heille panelistit eivät suoneet
lainkaan sympatiaa. Riskin sieto, taito, ennakointikyky, voiton ja tappion
kiertokulun hyväksyntä sekä tietty elämänasenne vaikuttivat
kuvaavan pokeriammattilaisuutta. Ehkä myös tietynlainen
irtaantuminen arkitodellisuudesta edistää postmoderniksi
yrittäjäksi muuntautumista.

Yksilö on kuitenkin modernin yhteiskunnan keskiössä.
Pokeriammattilainen joutuu vastaamaan kysymyksiin yhteiskunnallisesta
edusta ("mitä lisäarvoa pokerinpelaaminen tuo yhteiskunnalle?"),
verotuksesta, normaalibiografian hylkäämisestä ja uhkapelaamisen
vastuuttomuudesta. Maffesolilaisittain postmodernina persoonana
pokerinpelaajalla voi olla monta roolia: hän on samanaikaisesti
yrittäjä, lobbaaja, palkkatyöläinen, opiskelija, työtön jne. Jos
ajatellaan epävarmuutta, jota moni tavallinen palkkatyöläinen joutuu
tänään sietämään, pokerinpelaaja hallitsee sitä. Pokerihype ei
taas kestänyt epävarmuutta, jota raadollisesti edustavat kaikki
ne, joille pokerinpelaaminen muodostui jossain vaiheessa
pakkomielteeksi.

Näkisin suomalaisia kiehtovassa pokerinpelaamisessa itse pärjäämisen
eetoksen huippuun viemistä, vahvaa kilpailuhenkeä ja
jonkinlaista irrationaalista viettiä toimia. Toki tämä tuli mieleeni
panelistien puheenvuoroista ja yleisön kysymyksistä. Ollaan
kaukana mistään järjestelmästä tai politiikasta - yhteiskuntajärjestyksestä
puhumattakaan. Suurin voittaja on yksilö, joka oppii
luovimaan erilaisissa todellisuuksissa.

Erilaisten mahdollisuuksien välillä tapahtuva valinta ei ole
kaikille yhtä helppoa. Voi olla, että ensimmäisen laman jälkeen
pokerihype oli juuri sitä, mitä nuoret suomalaiset (miehet) tarvitsivat.
Kun vanhat työpaikat vähitellen katoavat suurten ikäluokkien myötä, mitä
jää nuorille ja aikuisille työikäisille? Pokeriammattilaisuus voi olla
edelleen monelle (salainen) toiveammatti - ainakin niin kauan kuin taloudellinen
tilanne on Suomessa, EU-maissa ja muuallakin huono. Kyse ei siis
loppujen lopuksi ole pelkästään uhkapelaamisen arkipäiväistymisestä,
vaan tiettyjen yksilöiden vahvasta tarpeesta toteuttaa itseään ja uskosta
olevansa oikeutettuja. Vaikka työllisyys Suomessa paranisi
ja uusia työpaikkoja syntyisi esimerkiksi teknologisten innovaatioiden
myötä, pokerinpelaajat erottuisivat silti palkkatyöläisten massasta.

Hypekupla on puhjennut: mitä seuraavaksi?

Osallistumisesta, osallistamisesta ja passivoinnista

Terveisiä Nuorisotutkimuspäiviltä Tieteiden talolta Helsingistä!
Olipa ihanaa olla pitkästä aikaa yliopistokorttelissa ja kuunnella
hyviä luentoja ja työryhmäesityksiä. Oli aivan pakko ostaa lisää
kirjoja, sillä kuinka tutkia nuorten rahapelaamista, jos ei ymmärrä
nuoria?

Iltapäivän päätteeksi jäin kuuntelemaan panelisteja, joiden
aiheena oli "Puhutaan politiikkaa!" Panelistien ja yleisön
keskustelussa kritisoitiin suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa
kansalaisten osallistamista erilaisiin hankkeisiin. Toisaalta
kritisoitiin osallistumisen pakkoa: jatkuvasti tulisi olla
aktiivinen kansalainen, mutta miksi ei saisi vain olla?
Yliopistonlehtori Minna Autio puhui myös siitä,
kuinka julkinen sektori passivoi ihmisiä, jotka aktivoituvat
siinä vaiheessa, kun palveluja tuleekin etsiä itse.
Erikoistutkija Minna Ruckenstein kyseenalaisti
suomalaisen tutkimuspolitiikan: miksi tutkia sitä, mitä
on jo tutkittu monet kerrat aiemmin.

Rahapelitutkimus on sen verran uusi ala, että mitään
ei ole vielä tutkittu liian montaa kertaa. Toki aina
syntyy opinnäytetöitä tai selvityksiä, joissa kerrataan
ties kuinka monennen kerran suomalainen rahapelijärjestelmä.
Ehkä yliopistoissa voisi muistuttaa opiskelijoita ja
tutkijoita siitä, että aiemman tutkimuskirjallisuuden selvittäminen ei
tarkoita, että jokainen tutkimus alkaa yksinoikeusjärjestelmästä
rahapeliyhtiöineen. Kai Suomea voi tarkastella muistakin
näkökulmista?

Jäin miettimään erityisesti osallistamista. Ongelmapelaajia
halutaan osallistaa ohjattuihin ryhmiin, vertaistukiryhmiin,
nettikeskusteluihin, avohoitoon ja tutkimuksiin. Osallistaminen
taipuu niin sukupuolen, iän kuin etnisen taustan mukaan.
Osallistuminen tapahtuu jonkin hankkeen, palvelun tarjoajan tai
rahoituksen säännöillä ja ehdoilla. Pakko saada asiakkaita ja tutkittavia
tai muuten toiminta ja rahoitus lopetetaan.

Missä ovat kokemusasiantuntijat? Milloin perustetaan järjestö,
joka ajaisi ongelmapelaajien ja heidän läheistensä asioita -
heidän omilla ehdoillaan? Onhan pokerinpelaajillakin
yhdistyksensä! Kuka antaisi ongelmapelaamisen ilmiölle kasvonsa,
ja kuka kertoisi totuuden ilmiön laajuudesta? Jos ilmiöstä
kertovat vain asiantuntijat, joiden motiivit ovat varsin kirjavat,
eikö sekin ole asianomaisten passivointia? En väitä, että
kokemusasiantuntijoita on helppo värvätä puhumaan
julkisuudessa. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä
joku uskaltaa astua esiin ja edustaa puheenvuorollaan
kaikkia niitä, jotka ovat hiljaa häpestä tai muusta syystä.
Osallistaminen ei ole valtaistamisen synonyymi. Osallistuminen omin
ehdoin on vaikuttamista ja valtaistumista.

Mitä rahapelitutkimus voi tehdä? Kaksi asiaa tulee
heti mieleen. Ensinnäkin kaikkien ei tarvitse olla rahapelitutkijoita.
Toki rahaa liikkuu, mutta kaikista ei tule tutkijoita kirveelläkään.
Suomessa tutkijuudelle on käynyt vähän niin kuin sosiologialle,
jota jossain vaiheessa luultiin kahvilakeskusteluksi. Kaikkihan
nyt 'yhteiskuntaluokitukset' tuntevat! Tutkijuudesta on tullut
jokamiehenoikeus: ottaa syvän rintaääneen ja aivan tosissaan
selittää puuta heinää. Sitten tulee joku pieni nainen hamosessaan
ja puhuu tyttöjen toiseudesta rahapelikentällä.

Toisekseen prosentit ovat näppäriä, mutta entä sitten?
Väestökyselyjen vastausprosentit laskevat, postikyselyt päätyvät roskiin,
mutta aina on vain pohdittava uutta lomaketta. Ehkä tämäkin kertoo
siitä, että kansalaiset ovat väsyneet olemaan aktiivisia osallistujia.
Osallistaminen jonkin tärkeän tutkimustiedon nimissä ei ehkä enää
puhuttele vastaajia, jotka eivät koe itseään suoranaisiksi vaikuttajiksi.

Laadullisella tutkimuksella on omat haasteensa. Haastateltavia
ei löydy ja jos löytyykin, tyydytään pieniin osallistujamääriin.
Kaksikymmentä haastateltavaa voi olla iso juttu aineiston kerääjälle,
mutta 'asiantuntevissa piireissä' ilkutaan suoraan tai selän takana.
Haastattelu ei myöskään ole välttämättä enää mikään nauhoitettu ja
litteroitu dokumentti. Se voi olla sähköpostiviesti tai jokin suullinen kommentti.
On myös haastateltavia, jotka kieltävät osallistuneensa tutkimukseen.

Ehkä tarvitaankin monitieteellistä tutkimusta (kuten
Pauliina Raennon toimittamassa kirjassa "Rahapelaaminen
Suomessa, 2012) sekä määrällisten ja laadullisten menetelmien
sovittamista yhteen, jotta saadaan jotain vaikuttavaa ja mielekästä aikaan.
Ilman kokemuksia omaavia yksilöitä ja yhteisöjä mikään ei kuitenkaan
onnistu. Tarvitaan vuoropuhelua päättäjien ja asianomaisten välille.
Tutkimus voi olla vuoropuhelun väylä, mutta myös vaikuttamisen väline.
Uskoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu piristyy, kun kvasitutkimus
lopetetaan. Mielipiteille on oma paikkansa ja tilauksensa,
mutta eletty ja koettu todellisuus tiedon lähteenä luo mahdollisuuden
muuttaa asenteita.

Kutsutaanko filosofi peliin mukaan?