Tuotteistaminen takaa voiton

Oikein hyvää uutta vuotta 2013 kaikille!

Kävin viikonloppuna Tampereella, sillä Vapriikissa oli Muumio -näyttely,
jonka halusin nähdä. En ole käynyt Vapriikissa vuosiin, mutta olin iloisesti
yllättynyt monipuolisesta näyttelytarjonnasta ja tilan käytöstä. Hyvä, Tampere!
Vapriikissa oli nähtävää ja tekemistä kaiken ikäisille. Jääkiekko-näyttelyssä
sai näyttää taitojaan maalintekijänä simulaattorin avustuksella. Aika leikkiä -
näyttelyssä lapset näkivät leikkiä ja leluja sekä saivat itse peuhata mielin
määrin. Muumio -näyttelyn menin läpi turhan nopeasti pelokkaan lapsen
takia. Kuolema on kieltämättä vaikea aihe ja tästä johtunee myös se,
miksi Tampere 1918 -näyttelyä ei suositeltu alle 13-vuotiaille.

Kävimme myös Lennossa -näyttelyssä. Ja mitä siellä olikaan? Tietenkin
Angry Birdsien isännöimä peli- ja leikkipaikka! Lapsia, nuoria ja aikuisia
ei niinkään kiinnostanut pelaaminen, vaan oikealla ritsalla Star Wars -lintujen
ampuminen esteitä ja possuja kohti. Tampere on todella panostanut lintuihin,
sillä onhan Särkänniemessäkin kokonainen Angry Birds -leikkikenttä.

Rovio on onnistunut Angry Birds-pelin hahmojen tuotteistamisen. Se on
solminut suomalaisten yhtiöiden kanssa sopimuksia, joista varmasti kumpikin
osapuoli hyötyy. Kuka olisi ajatellut, että linnut sopivat niin hygieniatuotteisiin
kuin juomiinkin? Värityskirjojen ja muiden tarinoiden ohessa Rovio on
myös julkaissut avaruutta koskevan kirjan National Geographicin kanssa.
Mihin lintujen tuotteistaminen päättyykään?

Palataanpa rahapeleihin. Miten rahapeliyhtiöt voisivat tuotteistaa toisin
oman tarjontansa? Ainahan voi tarjota kaikenlaista tavaraa yrityksen logolla
varustettuna, mutta kuka niitä kehtaa käyttää, ellei edusta kyseistä yritystä?
Haluavatko ihmiset edes lahjoja, kun rahaa ja unelmiakin on tarjolla? Rahapelistä
ei oikein saa lemmikkiä eikä pehmolelua. Sen sijaan, kuka kyllästyy
jättipottien tarjoamaan ilmaiseen rahaan, jonka saamiseksi ei tarvitse käydä
töissä eikä maksaa veroa.

Niinpä rahapelit tarvitsevat tuotteita, jotka pitävät tavistenkin mielenkiinnon
vireänä. On tietenkin asiakkaan etu, jos hän saa pelaajana halvempaa
ruokaa ja juomaa sekä muita arkeen sopivia alennuksia. Elämä tarvitsee
myös juhlaa, joten liput matsiin tai muotinäytökseen ovat silloin valttia.
Jos haluaa glamouria, voi osallistua arvontaan kännykästä tai korusta.

Entäpä kotimaisuus? Ehkä sekin on vain mielikuva - ainakin ulkomailla,
mistä saa takuuvarmasti piraattituotteita ja muita lintutavaroita. Voisihan
sitä olla ylpeä tällaisistakin tuotteista, sillä ne kuuluvat samaan kategoriaan
Guccin, Versacen ja Vuittonin feikkilompakkojen ja -laukkujen kanssa.
Kotimaista osaamista tukevat tällä haavaa vain suomalaiset rahapeliyhtiöt. Jos
tuote ei ole suomalaista alkuperää, sen voi aina logottaa kotimaiseksi.

Rahapelit ovat sallittuja aikuisille, mutteivät alaikäisille. Aina voi
yrittää tavoittaa lapset leluilla ja suklailla, mutta nämä tuotteet eivät
ole rahapeliyhtiöiden ominta osaamista. Tokkopa niillä saa edes mitään
suurta voittoa. Aikuisille kelpaavat paremmin risteilyt, konsertit ja
erilaiset kisat. Turismista kuulee turhan vähän, sillä kuka siihen
panostaisi, kun rahapelaaminen on kaikkialla Suomessa mahdollista?
Tuotesijoittelussa voisi olla vastaus. Miten olisi jäinen pelisali Kemin
lumilinnan vieressä tai ravit umpijäällä? Jotain uutta ja jotain
vanhaa.

Rahapelit on joka tapauksessa vaikeampi tuotteistaa kuin vihaiset linnut.
Angry Birds -peli on kieltämättä koukuttava ja siitä on eri versioita moneen
makuun. Itse peli saattaisi jäädä helpostikin unohduksiin, jos
suomalaiset eivät olisi niin kovasti etsimässä uutta suunnannäyttäjää
post-nokialaisella kaudella. Rahapelit muistetaan siitä, että
ne tuottavat rahaa niin yksilöille kuin yhteisöille. On hyvin
mahdollista, että hyvinvointiyhteiskunnan hiipuessa
hyväntekeväisyysyhteiskunnaksi, suomalaisten rahapeliyhtiöiden
valta kasvaa. Tällöin tuotteita ei sinänsä tarvita luomaan
lisää potkua kotimaisille markkinoille.

Voi kuitenkin olla, että kamppailu markkinoista käydään kanta-asiakkuuden
tasolla, kun monopolia ei enää ole. Silloin tarvitaan
markkinointia, palvelua ja oheistuotteita, jotteivät bonukset
ja klubit vie asiakkaita mukanaan. Rahapelikoneita ei esimerkiksi
ollut Vapriikin Innovaatiot -näyttelyssä, vaikka aiemmin niitä
oli Helsingissä osana Design 2012 -näyttelyä. Olisi korkea aika
näyttää, mitä on suomalainen osaaminen, jos haluaa pärjätä
tässä maailmassa ja tässä ajassa.

Vapriikin näyttelyt:
http://www.tampere.fi/vapriikki/nayttely.html

Pokerinpelaaja on postmoderni yrittäjä

Vielä kerran suuret kiitokset osallistumisesta Internetin villit pelikuviot-
seminaarin puhujille, puheenjohtajille, panelisteille ja yleisölle! Te
yhdessä teitte seminaarista järjestäjille palkitsevan kokemuksen. Haluan
myös lausua erityiset kiitokset Jenni-Emilalle, joka auttoi minua järjestelyissä.
Raijalle monet kiitokset yleisön vastaanottamisesta. Virve: tällä kertaa
et päässyt paikalle, mutta ensi vuonna sitten!

Kirjoitan seminaarista myöhemmin blogit THL:n ja Veikkauksen sivustoille,
mutta tässä haluaisin kommentoida seminaarin päätteeksi pidettyä
paneelikeskustelua. Olin valinnut panelisteille erilaisia väittämiä,
jotka olivat joko heidän itsensä sanomia, kirjoittamia tai tukemia. Lopputulos
oli minulle tutkijana toisenlainen kuin olin odottanut. Odotin, että
keskustelu kääntyisi pian yksinoikeusjärjestelmän vaihtoehtoisiin
muotoihin, blokeeraukseen ja rahapelaajien oikeuksiin, mutta loppujen lopuksi
keskustelun pääteemaksi valikoituikin yksilö.

Olen pitänyt tähän mennessä pokeriammattilaisuutta uutena työn
muotona, joka kuvastaa omalla tavallaan postmodernia aikaa ja
yhteiskunnallista elämää. Olin ajatellut, että pokerin harrastajilla
ja ammattilaisilla on omat yhteisönsä, jonne taitamattomilla
taviksilla ei ole asiaa. Pidin heitä askeleen edellä lähempänä
hakkereita (ks. Pekka Himasen määritelmä) kuin moderneja
palkkatyöläisiä.

Odottamatonta oli huomata, että paneelikeskustelun perusteella
keskiössä onkin yksilö, jolla on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa,
niin kauan kuin se ei aiheuta haittaa muille. Toisaalta yksilö,
joka elää pelaamalla pokeria, harjoittaa elinkeinoa, jota ei välttämättä
mielletä hyvän tavan mukaiseksi. Hän ei välttämättä pysty
elättämään itseään pelaamalla rahasta, jolloin hänen toimeentulonsa
ei ole täysin turvattu. Modernin sanaston mukaan pokeriammattilaisuus
saattaisi olla liberaalia yrittäjyyttä, jota ei edistetä yhteiskunnan
marginaalissa vaan yksilön nimissä.

Entä kaikki ne, jotka eivät onnistuneet elättämään itseään
tai joutuivat vakaviin ongelmiin yritettyään tavoitella ammattilaisuuden
mielikuvaa? En voi sanoa, että heille panelistit eivät suoneet
lainkaan sympatiaa. Riskin sieto, taito, ennakointikyky, voiton ja tappion
kiertokulun hyväksyntä sekä tietty elämänasenne vaikuttivat
kuvaavan pokeriammattilaisuutta. Ehkä myös tietynlainen
irtaantuminen arkitodellisuudesta edistää postmoderniksi
yrittäjäksi muuntautumista.

Yksilö on kuitenkin modernin yhteiskunnan keskiössä.
Pokeriammattilainen joutuu vastaamaan kysymyksiin yhteiskunnallisesta
edusta ("mitä lisäarvoa pokerinpelaaminen tuo yhteiskunnalle?"),
verotuksesta, normaalibiografian hylkäämisestä ja uhkapelaamisen
vastuuttomuudesta. Maffesolilaisittain postmodernina persoonana
pokerinpelaajalla voi olla monta roolia: hän on samanaikaisesti
yrittäjä, lobbaaja, palkkatyöläinen, opiskelija, työtön jne. Jos
ajatellaan epävarmuutta, jota moni tavallinen palkkatyöläinen joutuu
tänään sietämään, pokerinpelaaja hallitsee sitä. Pokerihype ei
taas kestänyt epävarmuutta, jota raadollisesti edustavat kaikki
ne, joille pokerinpelaaminen muodostui jossain vaiheessa
pakkomielteeksi.

Näkisin suomalaisia kiehtovassa pokerinpelaamisessa itse pärjäämisen
eetoksen huippuun viemistä, vahvaa kilpailuhenkeä ja
jonkinlaista irrationaalista viettiä toimia. Toki tämä tuli mieleeni
panelistien puheenvuoroista ja yleisön kysymyksistä. Ollaan
kaukana mistään järjestelmästä tai politiikasta - yhteiskuntajärjestyksestä
puhumattakaan. Suurin voittaja on yksilö, joka oppii
luovimaan erilaisissa todellisuuksissa.

Erilaisten mahdollisuuksien välillä tapahtuva valinta ei ole
kaikille yhtä helppoa. Voi olla, että ensimmäisen laman jälkeen
pokerihype oli juuri sitä, mitä nuoret suomalaiset (miehet) tarvitsivat.
Kun vanhat työpaikat vähitellen katoavat suurten ikäluokkien myötä, mitä
jää nuorille ja aikuisille työikäisille? Pokeriammattilaisuus voi olla
edelleen monelle (salainen) toiveammatti - ainakin niin kauan kuin taloudellinen
tilanne on Suomessa, EU-maissa ja muuallakin huono. Kyse ei siis
loppujen lopuksi ole pelkästään uhkapelaamisen arkipäiväistymisestä,
vaan tiettyjen yksilöiden vahvasta tarpeesta toteuttaa itseään ja uskosta
olevansa oikeutettuja. Vaikka työllisyys Suomessa paranisi
ja uusia työpaikkoja syntyisi esimerkiksi teknologisten innovaatioiden
myötä, pokerinpelaajat erottuisivat silti palkkatyöläisten massasta.

Hypekupla on puhjennut: mitä seuraavaksi?

Osallistumisesta, osallistamisesta ja passivoinnista

Terveisiä Nuorisotutkimuspäiviltä Tieteiden talolta Helsingistä!
Olipa ihanaa olla pitkästä aikaa yliopistokorttelissa ja kuunnella
hyviä luentoja ja työryhmäesityksiä. Oli aivan pakko ostaa lisää
kirjoja, sillä kuinka tutkia nuorten rahapelaamista, jos ei ymmärrä
nuoria?

Iltapäivän päätteeksi jäin kuuntelemaan panelisteja, joiden
aiheena oli "Puhutaan politiikkaa!" Panelistien ja yleisön
keskustelussa kritisoitiin suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuvaa
kansalaisten osallistamista erilaisiin hankkeisiin. Toisaalta
kritisoitiin osallistumisen pakkoa: jatkuvasti tulisi olla
aktiivinen kansalainen, mutta miksi ei saisi vain olla?
Yliopistonlehtori Minna Autio puhui myös siitä,
kuinka julkinen sektori passivoi ihmisiä, jotka aktivoituvat
siinä vaiheessa, kun palveluja tuleekin etsiä itse.
Erikoistutkija Minna Ruckenstein kyseenalaisti
suomalaisen tutkimuspolitiikan: miksi tutkia sitä, mitä
on jo tutkittu monet kerrat aiemmin.

Rahapelitutkimus on sen verran uusi ala, että mitään
ei ole vielä tutkittu liian montaa kertaa. Toki aina
syntyy opinnäytetöitä tai selvityksiä, joissa kerrataan
ties kuinka monennen kerran suomalainen rahapelijärjestelmä.
Ehkä yliopistoissa voisi muistuttaa opiskelijoita ja
tutkijoita siitä, että aiemman tutkimuskirjallisuuden selvittäminen ei
tarkoita, että jokainen tutkimus alkaa yksinoikeusjärjestelmästä
rahapeliyhtiöineen. Kai Suomea voi tarkastella muistakin
näkökulmista?

Jäin miettimään erityisesti osallistamista. Ongelmapelaajia
halutaan osallistaa ohjattuihin ryhmiin, vertaistukiryhmiin,
nettikeskusteluihin, avohoitoon ja tutkimuksiin. Osallistaminen
taipuu niin sukupuolen, iän kuin etnisen taustan mukaan.
Osallistuminen tapahtuu jonkin hankkeen, palvelun tarjoajan tai
rahoituksen säännöillä ja ehdoilla. Pakko saada asiakkaita ja tutkittavia
tai muuten toiminta ja rahoitus lopetetaan.

Missä ovat kokemusasiantuntijat? Milloin perustetaan järjestö,
joka ajaisi ongelmapelaajien ja heidän läheistensä asioita -
heidän omilla ehdoillaan? Onhan pokerinpelaajillakin
yhdistyksensä! Kuka antaisi ongelmapelaamisen ilmiölle kasvonsa,
ja kuka kertoisi totuuden ilmiön laajuudesta? Jos ilmiöstä
kertovat vain asiantuntijat, joiden motiivit ovat varsin kirjavat,
eikö sekin ole asianomaisten passivointia? En väitä, että
kokemusasiantuntijoita on helppo värvätä puhumaan
julkisuudessa. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä
joku uskaltaa astua esiin ja edustaa puheenvuorollaan
kaikkia niitä, jotka ovat hiljaa häpestä tai muusta syystä.
Osallistaminen ei ole valtaistamisen synonyymi. Osallistuminen omin
ehdoin on vaikuttamista ja valtaistumista.

Mitä rahapelitutkimus voi tehdä? Kaksi asiaa tulee
heti mieleen. Ensinnäkin kaikkien ei tarvitse olla rahapelitutkijoita.
Toki rahaa liikkuu, mutta kaikista ei tule tutkijoita kirveelläkään.
Suomessa tutkijuudelle on käynyt vähän niin kuin sosiologialle,
jota jossain vaiheessa luultiin kahvilakeskusteluksi. Kaikkihan
nyt 'yhteiskuntaluokitukset' tuntevat! Tutkijuudesta on tullut
jokamiehenoikeus: ottaa syvän rintaääneen ja aivan tosissaan
selittää puuta heinää. Sitten tulee joku pieni nainen hamosessaan
ja puhuu tyttöjen toiseudesta rahapelikentällä.

Toisekseen prosentit ovat näppäriä, mutta entä sitten?
Väestökyselyjen vastausprosentit laskevat, postikyselyt päätyvät roskiin,
mutta aina on vain pohdittava uutta lomaketta. Ehkä tämäkin kertoo
siitä, että kansalaiset ovat väsyneet olemaan aktiivisia osallistujia.
Osallistaminen jonkin tärkeän tutkimustiedon nimissä ei ehkä enää
puhuttele vastaajia, jotka eivät koe itseään suoranaisiksi vaikuttajiksi.

Laadullisella tutkimuksella on omat haasteensa. Haastateltavia
ei löydy ja jos löytyykin, tyydytään pieniin osallistujamääriin.
Kaksikymmentä haastateltavaa voi olla iso juttu aineiston kerääjälle,
mutta 'asiantuntevissa piireissä' ilkutaan suoraan tai selän takana.
Haastattelu ei myöskään ole välttämättä enää mikään nauhoitettu ja
litteroitu dokumentti. Se voi olla sähköpostiviesti tai jokin suullinen kommentti.
On myös haastateltavia, jotka kieltävät osallistuneensa tutkimukseen.

Ehkä tarvitaankin monitieteellistä tutkimusta (kuten
Pauliina Raennon toimittamassa kirjassa "Rahapelaaminen
Suomessa, 2012) sekä määrällisten ja laadullisten menetelmien
sovittamista yhteen, jotta saadaan jotain vaikuttavaa ja mielekästä aikaan.
Ilman kokemuksia omaavia yksilöitä ja yhteisöjä mikään ei kuitenkaan
onnistu. Tarvitaan vuoropuhelua päättäjien ja asianomaisten välille.
Tutkimus voi olla vuoropuhelun väylä, mutta myös vaikuttamisen väline.
Uskoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu piristyy, kun kvasitutkimus
lopetetaan. Mielipiteille on oma paikkansa ja tilauksensa,
mutta eletty ja koettu todellisuus tiedon lähteenä luo mahdollisuuden
muuttaa asenteita.

Kutsutaanko filosofi peliin mukaan?

Jäähyväiset yksinoikeusjärjestelmälle?

Turun Kauppakorkeakoulun CCR:n tutkijat ovat laatineet
raportin Suomen rahapelimarkkinoista. Raportin ovat rahoittaneet
ulkomaiset rahapeliyhtiöt. Sinänsä mielenkiintoista, että tutkimus
on havaittu väyläksi nostaa esiin eriäviä mielipiteitä olemassa olevasta
yksinoikeusjärjestelmästä ja herättää keskustelua vaihtoehtoisesta
rahapelijärjestelmästä.

Olen monesti miettinyt, miten yksinoikeusjärjestelmä
korvattaisiin, jos siitä tulisi ylipäätään luopua. Olen myös
kiinnostunut siitä, kuinka suomalaista rahapelijärjestelmää
on pyritty horjuttamaan, ja kuinka siinä on onnistuttu.
Raportti ei ole vastaus kysymyksiini.

Kirjoittajat penäävät yhteiskunnallista keskustelua,
mutta miten sellaista voi syntyä, kun lähteet ovat
vanhentuneita tai perustuvat suullisiin esityksiin
tai salaperäisiin monopoliyhtiöiden edustajien haastatteluihin.
Mieluummin olisin lukenut tutkimuksen, jota
varten olisi haastateltu ulkomaisten rahapeliyhtiöiden
edustajia tai niiden maiden virkamiehiä, jotka ovat
olleet mukana avaamassa kotimaansa rahapelimarkkinoita.
Vero- tai mainostuloihin vetoaminen ei vielä
vakuuta.

Yksinoikeusjärjestelmä ei ole aukoton, mutta
mikä muu järjestelmä ehkäisisi paremmin
rahapelihaittoja? Olisiko lisenssijärjestelmä
kuluttajaystävällisempi, jos pelaajat voittaisivat
oikeasti eivätkä pelaisi kansanterveyden hyväksi?
Yksinoikeusjärjestelmää on jo nyt vahvistettu
laillisilla yksinoikeuksilla. Miten kävisi
lisenssien, jos jonain päivänä kansalliset
rahapeliyhtiöt fuusioitaisiin superyhtiöksi,
jolla olisi vielä liiketoimintaa ulkomailla?

Yhteiskunnan kannalta ei voi olla
yhdentekevää, mistä arpajaisverot ja
rahapelituotot tulevat. Toisaalta rahapelituottoja
ei voi myöskään lisätä loputtomiin. On oltava
muitakin keinoja ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa.

Ennenaikaisten jäähyväisten sijaan tutkimusta
kannattaisi tehdä suomalaisen rahapelijärjestelmän
nykytilasta. Tarvitseeko rahapelimyynnin olla
kaikkialle levittäytyvää? Miksi rahapelejä ei
voi sijoittaa niille osoitettuihin erityisiin tiloihin?
Miksi rahapelien markkinointia ei voi vähentää?
Luulisi rahapelaamisen olevan tarpeeksi helppoa
nettikasinoilla, pelisivustoilla, sosiaalisessa
mediassa, ruotsinlaivoilla ja ulkomailla.

Rahapelaamisesta on tehty oikeastaan
tylsän arkista Suomessa. Missä ovat jännitys ja
rahapelien lupaama toinen todellisuus? Korvaavatko
arkiset pikaelämykset kauppojen kassoilla
tai farkut jalassa kasinolla todellisuutta
ihmeellisemmän ulottuvuuden? Siinäpä
miettimistä hauskojen asioiden puolestapuhujille
ja lupaajille.

Turun Kauppakorkeakoulun CCR:n raportti:
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/85706/SUOMEN%20RAHAPELIMARKKINAT%20kb-nettiin.pdf?sequence=1

Mitä kirkko voisi tehdä ongelmapelaajien hyväksi?

Sain kutsun Leppävaaran kirkolle puhumaan ongelmapelaamisesta ja
peliriippuvuudesta. Päätin keskittyä ongelmapelaamisen piirteisiin,
peliriippuvuuden diagnoosiin, nuoriin ja ikääntyneisiin sekä internetissä
pelaamiseen. Sain hyvän ja sydämellisen vastaanoton seurakunnan
työntekijöiltä ja jäseniltä. Keskustelua riitti! Tapasin myös ensimmäisen
kerran kokemusasiantuntijan, jolla oli ollut niin alkoholi- kuin peliriippuvuus.
Kiitos Sepolle rohkeudesta kertoa asioista suoraan ja kaunistelematta!

Rahapelitutkimuksessa kirkko tulee mainituksi siinä vaiheessa, kun
tarkastellaan ongelmapelaajan velkaantumista. Ongelmapelaaja
hakee apua diakoniatyöntekijöiltä, kun vuokrarahat ovat menneet
pelaamiseen tai velkaa on niin paljon, etteivät rahat riitä edes elämiseen.
Tähän mennessä en ole vielä törmännyt yhteenkään
tarinaan tai viestiin, jossa ongelmapelaaja olisi löytänyt avun
esimerkiksi papilta.

Lukemattomien vaihtoehtojen aikakaudella moderni yksilö
saattaa hämmentyä. Mikä on oikea vaihtoehto, kun hyllyt,
nettisivustot ja lehdet pursuavat oma-apuoppaita, terapiatarjouksia
ja lumeravintolisiä? Yhdelle sopii ruokaremontti, toiselle
elämäntapakoulutus, kolmannelle luontoäidin helma.
Lisätään tähän vielä suomalainen yksin pärjäämisen eetos,
YT-neuvottelut ja aviokriisi. Jos aikuisen on vaikea
pärjätä postmodernissa yhteiskunnallisessa viidakossa,
miten käy nuorten?

Miten olisi kuuntelu ja keskustelu? Kirkko tekee nuorisotyötä,
mutta myös yhteiskunnallista työtä muun muassa pitäen
huolta yhteiskunnan köyhimmistä. Ehkä kirkko tulisi
läheisemmäksi modernille yksilölle, jos hän saisi astua
sisään ja tulla kuulluksi. Nuoret osaavat keskustella
ja tuoda julki omia mielipiteitään, vaikka moni heistä
turhan usein verhoutuukin "mitä mä siitä hyödyn" -tyyliin.

Kirkon työntekijöiden ei tarvitse osata kaikkea
riippuvuuksista. Apua löytyy ongelmapelaajien
auttavasta puhelimesta ja erilaisista avohoitopaikoista.
Tärkeintä olisi, että jossain olisi edes yksi matalan kynnyksen
paikka, jonne saisi tulla häpeästä huolimatta, jos paikkakunnalla
ei ole vertaistukiryhmää tai muuta tukipaikkaa. Uskon
ei tulisi olla kynnyskysymys, eikä kirkon tarvitsisi
tehdä sosiaalityötä. Kirkolla voisi silti olla annettavaa
niille, jotka eivät osaa lopettaa rahapelaamistaan
tai jäävät yksin ongelmapelaamisensa takia. Toivossa
on parempi elää kuin yksin täysin hukassa.

Suomen evl.lut.kirkon tarjoama keskusteluapu
(auttava puhelin, chat, palveleva netti ja tekstariapu):
http://evl.fi/EVLfi.nsf/documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?openDocument&yp=y&lang=FI

Johan on pelimarkkinat!

Huomasin juuri, että MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmassa käsiteltiin
Kolikkopelit.comin toimintaan ja markkinointia. Ohjelmassa
haastateltiin muun muassa arpajaishallintopäällikkö Jouni Laihoa
ja pokeriammattilainen Aki Pyysingiä.

Pientä jännitystä käsittelyyn toi se, että Kolikkopelit.comin
päämaja sijoitettiin Costa Ricaan ja edelleen kytköksiä
löytyi Maltalta. Suomikin oli vahvasti mukana, sillä
palvelu oli suomenkielinen ja postia lähetettiin Kolikkopelit.comin
nimissä Suomesta. Silti ketään suomalaista ei saatu
langan päähän kertomaan rahapelitoiminnasta.

Sen sijaan bonuspelaajille annettiin puheenvuoro.
Voittoja ei saatu kotiutettua, pelaajaa epäiltiin rahanpesusta
tai voitto mitätöitiin. Riitaa sai haastaa, mutta vain costaricalaisessa
tuomioistuimessa. Se niistä ystäväbonuksista.

Ohjelmassa todettiin maailmassa olevan jo noin 70
suomenkielistä nettikasinosivustoa. Erilaiset rahapelitoimijat
ovat siis huomanneet, että suomalaiset ovat pelaajakansaa.
Niin kauan kuin RAY:lla ei ollut nettikasinoa,
kansallisille rahapelimarkkinoille saattoi astella vapaasti.
Nyt asiat ovat toisin, sillä kaikki kotimaiset monopoliyhtiöt
ovat internetissä.

Mitä ulkomailla toimivien rahapeliyhtiöiden kanssa tulisi
toimia? Ne eivät saa operoida eivätkä markkinoida
toimintaansa ja tuotteitaan Suomessa. Silti suomalaiset
saavat pelata kyseisten rahapeliyhtiöiden sivustoilla
milloin ja missä vain. Suomessa on suhtauduttu eri
tavoin tähän vapauteen: yhtäältä internetin rahapelitoimintaa
on pidetty sähköisenä palveluna, toisaalta häviäjille
on vaadittu oikeutta saada menetetyt rahansa takaisin. Silti
jossittelulla ei päästä mihinkään, sillä Suomea
sitovat EU-tason lainsäädäntö ja ennakkoratkaisut.

Vastaako tarjonta kysyntään? Uskoisin, että kaikki
rahapeliyhtiöt etsivät aina uusia markkinarakoja,
uusia pelimuotoja ja uusia asiakasryhmiä. Bonukset
nähtävästi lisäävät kysyntää ja saavat noviisitkin
innokkaasti pelaamaan. Bonuksilla
pelaaminen voi olla harhaanjohtavaa siksi, että
pelaaja luulee pelaavansa omalla panoksellaan.
Bonuspelaajia näytti olevan Loutrakin kasinokin
täynnä, kun kollegani valittivat, ettei omia voittoja
saanut ulos ennen kotimatkaa.

Tietääkö suomalainen kuluttajapelaaja rahapelaamisen
riskeistä? 45 minuuttia -ohjelman mukaan erityisesti
se 'pienelle präntillä' kirjoitettu teksti olisi pitänyt
opiskella hyvinkin tarkasti. Vastuullinen rahapelitoimija
informoi asiakastaan rahapelaamisen riskeistä ja
vastuullinen pelaaja sisäistää informaation riskeistä.
Hän pelaa rahasta tiedostaen voivansa hävitä.
Bonuspelaaminen näyttää syrjäyttäneen ilmaiset
pelit, joiden avulla saattoi kokeilla taitojaan
vaikkapa pokerinpelaajana. Ehkä ilmainen peli
onkin tylsempi vaihtoehto kuin bonuspeli,
jossa oikeasti voi voittaa jotain, vaikkei itse
panostaisi senttiäkään. Tai sitten ne voitot viedään.

Ehkä kyse on loppujen lopuksi tästä ajasta ja sen
hengestä. Kun palvelut ajetaan alas, verotusta kiristetään,
terapiaa ei suoda kaikille jonottajille, mikä jäljelle
jäävä on edelleen käypää valuttaa? Raha tietenkin.
Asiassa ei ole mitään salaperäistä. Downshiftaamisesta
huolimatta rahalla saa ja rahalla pääsee.
Jokin on silti hullusti, jos elämässä ei olisi
muuta kuin rahapelit. Ja tässä en ajattele
pokeriammattilaisia.

Saa nähdä, minkälaiseksi keskustelu muuttuu
joulukuun seminaariin mennessä. Tavataan
Biomedicumissa, tervetuloa!


45 minuuttia - Salaperäistä uhkapeliä netissä (17.10.2012):
http://www.katsomo.fi/?progId=147490&itemId=56678

Uhkapeli prosessipäihteenä ja rituaaliriippuvuutena

Olen huono lukemaan muotikirjoja tai elämäntapaoppaita. En koskaan oikein
ymmärtänyt Harry Potter -villitystä, enkä juokse ostamaan viimeistä huutoa olevaa
kotimaista tai ulkomaista romaania. En kuitenkaan ole sokea enkä kuuro sille, mitä
on julkaistu ja mistä puhutaan. Niinpä päätin lukea Tommy Hellstenin kirjan
"Virtahepo olohuoneessa" (2012, Kirjapaja), jota mainostetaan "menestysteokseksi
ja elämäntaitokirjallisuuden klassikoksi".

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1991. Hämmästyksekseni Hellsten
kirjoittaa pelihimosta ja uhkapelistä. Hän rinnastaa pelihimon seksiriippuvuuteen,
koska ne ovat hänen mukaansa "tyypillisiä prosessipäihteitä". Toisin sanoen
kummassakin on kyse "tietyn tapahtumasarjan rituaalinomaisesta toistamisesta".
Päihteinä Hellsten pitää alkoholin ohella huumeita, kahvia, nikotiinia ja
mielialalääkkeitä. Päihde vaikuttaa tunne-elämään ja säätelee sitä.

Kirjailija kuvaa kokemustaan rahapelaamisesta Tampereen rautatieasemalla
seuraavasti. Vanhemmat naiset pelasivat pitkää rahapeliautomaatteja
seuraten samalla toistensa pelaamista. Hellsten muistelee sitten Suomeen
tullutta bingovillitystä, joka levisi eläkeläisten keskuuteen, ja miettii samalla,
mitä kasinoiden avaaminen tulee merkitsemään.

Rahapelikentällä Hellstenin määritelmä pelihimosta on kovin
vanhanaikainen, mutta samalla armollisen ajankohtainen. Ongelmapelaamisen käsite
on vakiintunut yleiseen keskusteluun ja syrjäyttänyt peliriippuvuuden,
jota käytetään enää harvemmin. Uhkapelejäkin on enää
kasinolla. Rahapelin vertaaminen päihdyttävään aineeseen onkin jo
nykyaikaista. Uusinta uuttahan on niputtaa rahapelaaminen
päihteisiin ja etsiä yhteistä ennalta ehkäisevää rintamaa niiden suhteen.
Addiktio kuin addiktio?

Rituaaliriippuvuus on kieltämättä hienolta kuulostava käsite, mutta
prosessipäihde avautuu hieman hitaammin. Ongelmapelaamisen
synnyssä on kieltämättä kyse prosessista, jonka yksilö käy läpi.
Toki rahapelaamisen voi myös ymmärtää prosessina ja sillä
on varmasti ajoittain päihdyttävä ja huumaava vaikutus ihmiseen.
Pidän silti enemmän rituaalin ajatuksesta, koska se sisältää rahapelaamisen
aktin, fyysisen ja sosiaalisen ympäristön sekä yksilön toimijuuden.

Hellsten tiedosti rahapelien vetovoiman jo ennen kuin Suomessa
julkaistiin ensimmäinen tutkimus ongelmapelaajista. Kirja
tarvitsisi kuitenkin päivitystä, sillä rahapelaaminen on kovasti
muuttunut Suomessa sitten 1990-luvun. Tuolloin ensimmäinen kasino
avattiin, laman aikana rahapelaaminen ei vähentynyt, maahan
syntyi yhä enemmän pelisaleja ja Veikkaus valloitti internetin.
Loppu on historiaa: Fintoto meni verkkoon, pokerihuuma levisi
länsimaihin, RAY avasi nettikasinon, ulkomaiset rahapeliyhtiöt
eivät enää voineet markkinoida pelejään Suomessa, EU-maiden
rahahuolet rantautuivat Suomeen ja silti uutta kasinoa
ollaan perustamassa Venäjän rajalle. Tampereen
mummot näyttävät marginaali-ilmiöltä nyky-Suomessa, jossa
kuka tahansa maassa asuva tai vieraileva osaa löytää tiensä
rahapelien luo.

Rahapelaamisen arkipäiväistyminen ei ole poistanut
sille ominaista vetovoimaa eikä siihen liittyvää intohimoa.
Niin kauan kuin rahapelit ovat arkea, ne säilyvät prosesseina
ja ne tuottavat rituaaleja. Toivotaan, että rahapelaamisesta ei tule
virtahepoa suomalaiseen yhteiskuntaan, joka on symbolisesta
eläimestään riippuvainen, mutta jonka ongelmallisuudelta suljetaan
silmät.